Kuva: Pasi Airike
Oma käärme
Harvinaisen helteinen toukokuu on kuivattanut lantalamme takaisen kosteikon lähes tyystin ja rantakäärme tavattiin nyt ensi kerran maantie-ojassa vilvoittelemassa tai pyydystämässä vesiliskoja jaksaakseen kasvattaa muniaan.
Hevosemme pihaton lantalassa on asustanut rantakäärme ainakin 15 vuotta. Tavallisesti käärmeen voi tavata aurinkoisena ja lämpimänä päivänä vikkelästi luikertelemassa pihamaalla, toisinaan tallista auringonpaahteelta piilossa kietoutuneena karsinan aitalautoihin.
Toissa vuonna, kääntäessäni lantakasaa, osui talikkoni lantamättääseen jonka alta paljastui noin kolmekymmentä pehmeää nahkamunaa tai munankuorta. Osa poikasista oli jo munankuorensa jättäneet, toiset vielä luikertelivat kuorenpuolikkaissaan. Ihmettä ihastellessani yhteen vielä ehjään munaan ilmestyi reikä...pidätin hengitystä ja näin käärmeenpojan syntymän: pikkuruinen hopeinen pää pisti ulos reiästä, käärmelapsi oikaisi kaulansa ja aukaisi kitansa haukatakseen ensi kerran raikasta ilmaa. Laskin varoen mättään takaisin paikoilleen.
Aurinkokäärme - haltiakäärme
Kotikäärmeen pitämisestä on suomalaisissa lähteissä mainintoja 1600-luvulta lähtien ja elättikäärmeitä tiedetään pidetyn ainakin Lounais-Suomessa vielä 60-luvulla. Ruotsissa vanhimmat tiedot ovat 1500-luvulta ja skandinaavinen kotikäärmeisiin liittyvä perinne on hyvin samantapaista kuin Suomessa (ks alla Elättikäärme - perinne Suomessa). Baltian maista on on vanhoja tarinoita käärmeiden pitämisestä, erityisesti Liettuasta, mutta myös virolaisilta ja venäläisiltä kansoilta. Liettualaisissa 1400-luvun lähteissä tapaa on kuvattu kultiksi, jossa käärmeet olisivat olleet todellisia kotijumalia, joita päivittäin palvottiin. Liettuan kielessä rantakäärmettä tarkoittava sana zaltys tarkoittaa myös kodin henkeä tai haltijaa. Liettualaisessa mytologiassa Zaltys on liitetty auringon jumalattareen
Sauléen. Joidenkin lähteiden mukaan myös suomen kielen haltia olisi peräisin liettuan kielen zaltys-sanasta.
Liettuassa rantakäärmettä on pidetty näihin päiviin saakka pyhänä, jonka on katsottu turvaavan talonväen ja viljelysten hedelmällisyyttä. Liettualaisessa perinteessä rantak
äärmettä on kunnioitettu eräänlaisena auringon ilmenemismuotona maan päällä. Tämä on helppo käsittää, sillä helposti kesyyntyvän rantakäärmeen elintavat ja ulkonäkö yhdistyvät tavalla, joka antaa aihetta ylimaalliseen alkuperään. Rantakäärme on päiväeläin ja liikkuu yleensä veden läheisyydessä. Usein rantakäärmeen tapaa juuri lämpimänä aurinkoisena päivänä. Rantakäärme tarvitsee lämpöä, ja niskassa olevat keltaiset laikut ovat helppo tulkita auringon merkeiksi. Rantakäärmeet pariutuvat heti talvihorroksen jälkeen Vapun tienoilla. Kesäkuussa, juuri
pesäpäivien eli juhannuksen aikaan, naaras munii tavallisimmin 6-40 munaa kompostiin, lantakasaan, levälauttaan tms. lämpimään paikkaan, jossa munat kehittyvät palamis-lämmössä.
Varhaiskeskiajalla Liettua, samoin kuin Suomi, joutui omaksumaan roomalaiskatolisen kirkon uskonopit. Katolisuus tavallaan sulautti rantakäärmeen kunnioituksen omiin näkemyksiinsä. Vielä nykyään voi näet liettualaisissa kirkkorakennuksissa nähdä ristejä, jotka rakentuvat tyylitellyistä rantakäärmeistä. Myös Suomessa katolilaisuus sulautti käärmettä omiin tarkoituksiinsa: puusta veistetty käärme saattoi roikkua kirkon katossa tarkkailemassa kirkkokansaa tai vahtimassa veronmaksua ja kaupan tekoa.
kuva: Pasi Airike
Elättikäärme - perinne Suomessa
(lähde: Matti Sarmela, 1994, Suomen perinneatlas)
Rantakäärmeen synonyyminä käytetään nimityksiä tarhakäärme tai karjakäärme.
Nimet ovat peräisin ajalta, jolloin lajia suosittiin maatilojen pihapiireissä. Rantakäärmeitä suojeltiin, ruokittiin ja pidettiin elätteinä, jotka toivat karjaonnea sekä pitivät jyrsijät poissa navetasta ja karjapihasta.
Talon elättikäärme asusti tavallisesti tuvan uunin alla ja sitä ruokittiin kaatamalla lypsyltä tultaessa maitoa myös käärmeen kuppiin.
Suomalaisessa kansanperinne-aineistossa elättikäärme on ollut tavallisesti juuri rantakäärme ( natrix natrix). Siitä on käytetty nimityksiä aljo-, elätti-, haltia-, lyylitys-, suojelus-, ja uhrikäärme. Samoja ilmaisuja on käytetty Suomessa uhripuista. Käärmettä on myös oleskelupaikan mukaan kutsuttu kartano-, koti-, läävä- tai navettakäärmeeksi, meillä tallikäärmeeksi. Käärmeen synonyyminä esiintyy eräissä murteissa mato tai toukka, esim. navettamato tai kotitoukka. Joidenkin talojen käärmeellä on ollut oma kutsunimensä, erisnimensä kuten muillakin kotieläimillä, ja kutsumahuutonsa jolla se saatiin tulemaan esiin.
Käärmeitä ovat suomalaisen aineiston mukaan pitäneet Länsi-Suomessa talonemännät ja -isännät, Satakunnassa, Uusi-maalla, Hämeessä ja Etelä-Savossa yleensä talonväki. Itä-Suomessa ja Karjalassa elättikäärmettä pitivät parantajat.
Elättikäärmeiden asuinpaikoiksi mainitaan kertomuksissa useimmiten asuintupa, tuvan lattian- tai uuninalus. Päiväsaikaan käärmeiden kerrotaan maanneen talonväen sängyn päällä. Toiseksi yleisin käärmeiden asuinpaikka on ollut karjasuoja, navetta tai hevostalli, kolmantena mainittiin sauna.Elättikäärmeet ovat saattaneet asustaa myös pihapiirissä kiviraunioissa tai talon uhripuun juurella. Käärmeen katsottiin suojelevan tai ylläpitävän talon menestystä niin kuin haltioidenkin.
Tiedot elättikäärmeestä ovat tarinoita ja usein esitystavaltaan ikään kuin silminnäkijäin kertomuksia. Kertoja tai hänen tuntemansa henkilö on tullut taloon, kun käärmettä on ruokittu tai hän on nähnyt käärmeen loikoilevan tuvan sängyssä.
Käärmekultti
Haltiaeläin. Samoin kuin uhripuilla elättikäärmeellä on uskottu olevan kohtalonyhteys talon karjaan, erityisesti lehmiin. Jos käärme tapettiin tai sen ruokintaa laiminlyötiin, talosta meni maito- tai voionni, joku kotieläimistä kuoli tai lehmät alkoivat lypsää verta. Joidenkin kertomusten mukaan käärmeellä on ollut voimakas yliluonnollinen side ihmiseen, ruokkijaansa, emäntään tai isäntään. Jos käärme tuolloin tapettiin, talon emäntä tai isäntä sairastui, jopa menettäen henkensä. Käärme on edustanut karjasuojan tai talon haltijaa, tai talon maan yliluonnollista vartijaa.
Kertomusten mukaan elättikäärmeelle on uhrattu samalla tavoin kuin uhripuille tai haltioille. Sille on annettu ensimmäinen osa kaikista antimista, toisinaan kaikista talon tuotteista; ensimmäiset tipat niin ternimaidosta kuin äidinmaidostakin.
Haltiaeläiminä on pidetty myös lumikkoa, näätää, päästäistä sekä kaivohaukea. Kotikäärmeen kuten kissankin ruokkimiseen on kätkeytynyt tapa, että samalla kun eläimen kuppiin kaadettiin maitoa, tiputettiin myös maakivelle joitakin tippoja uhriksi talonpaikan haltialle.
Elättikäärmeen pidolle on annettu myös käytännön selityksiä. Helposti kesyyntyvät tarhakäärmeet karkottivat pihapiiristä pois myrkylliset kyyt, tappoivat hiiriä ja muita nk vahinkoeläimiä. Käärmeen nahkaa ja rasvaa on myös käytetty ihosairauksien parantamiseen sekä laitumien suojaamiseen pedoilta. Kristillisessä perinteessä käärme on pahuuden symboli ja viimeisinä vuosisatoina käärmeiden ruokkijat ovat yleisessä mielipiteessä tuomittu noidiksi.
Elättikäärmeiden taustaa: Käärmeperinteessä on ilmeisesti monia kerrostumia. Eräkauden aikana käärme on kuulunut samaanin apueläimiin; käärmeen hahmossa samaani saattoi liikkua maanalaisessa maailmassa, kuolleiden asuinsijoilla. Säilyneiden stereotyyppisten elättikäärme-tarinoiden perusteella on vaikea varmuudella sanoa, onko käärmettä pidetty ja ruokittu, samoin kuin uhripuita tai haltioita, jo varhaisissa rautakauden viljelykylissä tai savo-karjalaisissa kaski-yhteisöissä. Käärmeet ovat epäilemättä suosineet peltojen keskelle raivauksen yhteydessä jääneitä kiviraunioita, jollaisia myös rautakauden hiisimetsiköt (* olivat. Käärmeen elintavat ovat ehkä näin yhdistyneet maan alla asuviin vainajiin ja maan haltioihin. Suomalaisessa perinteen yhteydessä on vaikea puhua varsinaisesta käärmekultista. Joka tapauksessa vielä kristillisenä aikanakin käärmettä on todella pidetty ja suojeluseläimenä kohdeltu aivan nykypäiviin saakka. Käärme esiintyy lukuisten kansojen mytologiassa eri puolilla maailmaa ja se assosioidaan useimmin vainajiin; erityisesti käärmeiden palvontaa tavataan Aasian uskontojen piirissä ja sitä on pidetty alkuperältäänkin aasialaisena. Suomessa perinteisten käärmeuskomusten taustalla on todennäköisesti samanismi ja vainajakultti.
(yllä: Lähde: Sarmela, 1994, Suomen perinneatlas)
*) Hiisimetsiköt ovat ilmeisesti Suomenlahden kulttuuripiirissä vanhimpia viljelevien ihmisen kulttipaikkoja.
Hiisi on tarkoittanut vainajille erotettua pyhää paikkaa, metsikköä, mutta myös hiisimetsikön asukkaita, vainajia, joita paikalle on haudattu. Kristillisen hegemonian aikana nimitys on muuttunut tarkoittamaan pahaa olentoa, jättiläistä. Suomessa hiisi-nimellä tunnettuja rautakautisia kalmistoja on avain Varsinais-Suomessa ja Hämeessä.
Kuva: Pasi Airike
Rantakäärme on rauhoitettu eläin.
Tärkeimpänä syynä rantakäärmeen harvinaistumiseen Suomessa on ollut sopivien munintapaikkojen, ennen kaikkea lantakasojen ja rakkolevävallien väheneminen. Muita syitä ovat talvehtimispaikkojen jääminen rakentamisen alle, liikenne ja laiton vaino. Rantakäärmeen lisääntymistä voidaan auttaa perustamalla munintaan sopivia lehtikomposteja rantojen tuntumaan.
