26. joulukuuta 2010

Hyvää hevosten ja auringon karjan päivää!

Joulupäivänä (noin 25. joulukuuta ) päivä pitenee myös aamun puolelta eli  tuolloin aurinkohirvi on noussut pesästään. Varsinaiset pesäpäivät alkavat aina talvipäivänseisauksesta ja kestävät noin kolme päivää. Pesäpäivinä valo haukkaa minuutin illan puolelta, mutta aamulla aurinko on edelleen "eilisellä paikallaan" - siitä arvelisin käsityksen pesäpäivistä syntyneen.

Muinoin ihmiset ovat pitäneet hevosta taivaallisen aurinkohirven - tai peuran varsana tai sukulaisena. Altai-vuorilla noin 800-400 eaa vaeltaneet skyytti-paimentolaiset hautasivat valjastettuja hevosia vainajiensa mukana kuoleman jälkeisiä matkoja varten. Hevoset saivat otsalleen huovasta ja nahasta valmistetut hirvensarvet. Valjaita koristelivat pienet puiset lehtikullatut aurinkopeura-veistokset. Hevonen on ollut myös tietäjien välittäjä- ja apueläin ihmisen ja tuonpuoleisen välillä. Siitä esimerkkinä mm. siperialaisten shamaanien keppihevoset (jotka kulkevat meillä vieläkin kielikuvana "turvautua keppihevoseen"). Myös shamaanirumpua on kutsuttu hevoseksi. Hevonen -sanan alkuperä hepo, hepona, heponen juontaa kelttien ja roomalaisten hevosella ratsastavan hedelmällisyyden jumalattaren Eponan nimestä. Hirvihevosella ratsastavaa aurinkojumalatarta on kuvattu paljon suomalais-ugrilaisissa pronssivaluissa. Aurinkopeura, auringon uudelleen synnyttäjä ja sarvipäinen peura-äiti.

Elias Lönnrotin Kalevala-eepoksen keskeinen koossa pitäjä on hevonen. Reki vierii runosta toiseen. Taustaa Kalevan hevosten runsaudelle löytyy, paitsi Lönnrotin omista hevoskokemuksista ja metsäsuomalaisten silloisesta hevoskulttuurista, kansanrunoissa usein esiintyvistä aloitussäkeistä joissa lähdetään "kuloharjan kuunteloon". Kalevalaan on siirtynyt runsaasti aineksia vienalaisista häärunoista, joissa korostuvat hevosen arvo ja asema hää-siirtymäriitissä.  Hevonen on ja on ollut myyttinen eläin, jonka hallitseminen vaati erityisiä lahjoja. Hevosen kesyttäminen on kuin matka luonnonvoimien ytimeen ja ymmärtämiseen. Lönnrot ihaili metsäsuomalaisten tapaa pitää hevosiaan vapaina taukopaikoilla. Hevosen käsittely korpien keskellä poikkesi huomattavasti silloisesta länsi-suomalaisesta työhevoskulttuurista. Lukekaapa Kalevalasta Hiiden hirven hiihto ja upea Lemminkäisen kohtaaminen villihevosen kanssa, jossa lopulta hiidenhepo painaa vapaaehtoisesti päänsä shamaanin koltsasiin eli päitsiin! (Hevoskuiskausta ennen hevoskuiskaajaa...)

Joulu on perinteisesti keskittynyt talliin: jouluaattona tallissa syötiin eläinuhri, usein jouluhauki tai -orava uhriryyppyjen kera. Keski-aikaisissa noitaoikeudenkäynneissä suomalaisille lankesi usein tuomio juuri tallissa tapahtuneesta uhraamisesta. Jouluna myös varsa tuotiin sisälle tupaan syömään. Näin osoitettiin aurinkohirvelle, luonnon kiertokulun ylläpitäjälle, kuuliaisuutta hoivaamalla hänen laumaansa erityisen huolella. Onhan pesäpäivät ollut jännittävää aikaa: jos ei Päivä enää nousisikaan! Kun joulupäivän sarastaessa taivaalla näkyivät selvät merkit aurinkohirven paluusta radalleen eli aamuaurinko oli noussut pesästään, valjastettiin hevoset iloiseen kilpa-ajoon - myöhemmin kilpa-ajoon joulukirkkoon.

Rooman katolinen kirkko muutti muinaiset luonnonkiertoon kuuluvat juhlapäivät kristillisiksi. Vuoden 350 jkr tietämillä päätettiin että Joulusta tulee Jeesuksen syntymäpäivä ja Pyhästä Tapanista hevosten ja hevosihmisten suojelija. Näin varsinainen hevospäivä siirtyi toiseen joulupäivään eli Tapanin päivään. Tosin Suomeen kristillinen jouluperinne saapui hiljalleen vasta tuhat vuotta myöhemmin, ensin rannikolle ja vielä myöhemmin metsä-Suomeen.

On mielenkiintoista katsoa millainen joulusoppa on syntynyt näistä perinteisistä ja uskonnollisista aineksista vahvoilla kaupallisilla lisäaineilla maustettuna. Hallitsevaksi  joulun visuaaliseksi elementiksi on noussut Coca-Cola brändityöryhmän luoma joulupukki. Cokis-pukin puvustajat tosin ovat taustatyönsä perinteiden parissa tehneet: pukilla on piirteitä pyhimyksien ja vaeltavien munkkien ulkoisesta habituksesta ja ainakin takki muistuttaa etäisesti siperialaisten shamaanien punaiseksi värjättyä "parkaa", jossa toisinaan oli jätetty valkoinen turkisreuna näkyviin. Eläinuhri on siirtynyt tallista tupaan jouluaaton notkuvan ruokapöydän keskiöön, ja on useimmiten sika. Joulupöydän lanttu-, porkkana- ja perunalaatikot vielä muistuttavat siitä "viimeisten nahistuiden vihannesten" todellisuudesta, jossa suomalaisetkin elivät ennen supermarketteja. Joulun jälkeen mentiin kohti tammikuun talvennapaa jolloin oli vasta "talvi puolessa ja nälkä suolessa"...

Eipä silti: joulu on pukkien aikaa. Pukit ja pässit tuotiin juuri jouluna vuohitalliin ja lampolaan. Ja hedelmällisyyttä toivottiin, sillä aikaisin keväällä syntyvät karitsat toisivat paitsi pehmeitä villoja myös piristystä muutoin varsin niukaksi käyneeseen ruokavalioon. Onpa jouluun sekoittunut piirteitä muinais-suomalaisesta kekri-perinteestäkin sekä tammikuisesta Nuuttipukista. Pesäpäivinä on todennäköisesti tulia sytytelty valon ylläpitämiseksi ja  myös aurinkohirven pesästä taivaan radalle saattamiseksi. Ulkotulilla kuusi palaa räiskyen, iloisesti tulittaen. Pesäpäivinä on täytynyt olla myös "kiltti", tehdä lahjoja ja hyviä tekoja ystäville ja  luonnon haltioille, sekä ruokkia erityisesti pikkulintuja ja aurinkopeuran sukulaisia. Pesäpäiviin mennessä oli kaikki kolina, raskaat työt, puhde- ja  metsätyöt sekä joulusiivoukset saatu päätökseen, jotta aurinkohirven pesintä onnistuu -jokaisen sydämessä.

Ja näyttää se aurinko taas palanneen pyörivälle radalleen (sana joulu = hjul = pyörä, kehrä).

Hyvää uutta aurinkokierron vuotta!


12. marraskuuta 2010

Pitää tuntea mielihyvää onnistuakseen jäsentämään ja ymmärtämään ympäröivää maailmaa.

Gentle Action 

Habitaatti: Rauno Lauhakangas, Tuula Nikulainen, Heike Vesters, David Rothenberg


Valastutkija Heike Vesters

Sain taiteilijakutsun osallistua  Gentle Action-tapahtumaan Norjassa. Tehtävänäni oli visualisoida habitaatti, jossa kanssani näyttelyn ajan työskentelisi valastutkija Heike Vesters, muusikko-kirjailija David Rothenberg sekä fyysikko Rauno Lauhakangas . Paikka oli Kunstnernes Hus keskellä Osloa, kolmikerroksinen jyhkeä funkkistalo avarine galleriatiloineen. Tapahtuman kuraattorit, Eva Bakkeslett ja Anne Jortveitt, olivat ideoineet formaatin joka koostui erilaisita habitaateista. Habitaatit olivat luovia alustoja joiden päälle syntyi taiteilijoista sekä tieteilijöistä eli habitaatin "asukkaista"  sekä yleisöstä  "sosiaalinen veistos" (social sculpture).  Kuraattorit olivat kutsuneet intuitiotaan käyttäen kuhunkin habitaattiin visuaalisen taiteilijan sekä muita taitaja-tietäjiä valitsemiensa teemojen  mukaan. Oman habitaattini teema keskittyi valaiden ja ihmisten väliseen kommunikaation, valaiden lauluun, ääntelyyn ja valaskulttuurien uhanalaisuuteen. Taiteilija-kuraattoreiden intuitio toimi loistavasti: olin innoissani valas-aiheesta ja työskentelystä yhdessä valastutkija Heike Vestersin kanssa.
Muusikko ja fil. professori David Rothenberg
Vanhin tyttäreni, Saana Isojunno, on myös valastutkija - joten valaat ja valaiden kulttuurit ovat paitsi lähellä sydäntäni, valaisiin liittyvät moninaiset aiheet ovat olleet lähes aina perheessämme esillä. Heiken ja minun lisäkseni habitaatin vakioasukkaita olivat professori ja muusikko David Rothenberg  sekä fyysikko-valasaktivisti Rauno Lauhakangas.

Fyysikko ja valasaktivisti Rauno Lauhakangas

Habitaatti keräsi paljon paitsi yleisöä, luonnonsuojelijoita, sekä kouluryhmiä, myös muita valasaktivisteja ja -tutkijoita. Rakensin habitaatin valkeaan canvaksen peittämän jurtan sisään, joka toimi oivalisena kaikupohjana valaan lauluille - kuin valaan vatsa tai hammasvalaiden ja delfiinien pyöreä vahan täyttämä kaikuluotain pääkoppa.
Jurtta ja valaanlaulu veti puoleensa runsaasti kuulijoita. Kuvassa mm. syväekologi David  Peat


Heiken, Davidin että Raunon esitelmät sekä keskustelut heidän kanssaan  ihmisen ja valaan välisestä vuorovaikutuksesta on saanut minut jälkeen päin pohtimaan laulamisen ja runojen merkitystä laajemmin oman kokemuksen sekä suomalaisen runonlaulu-tradition konteksteissa. David Rothenberg on kirjoittanut kaksi mielenkiintoista kirjaa aiheesta: Why birds sing  sekä Thousand Mile Song; Whale Music in a Sea of Sound.

Miksi me laulamme?


Miksi me laulamme? Runonlaulajien jälkeläisinä vastaamme sen pitempää pohtimatta Larin-Kyöstiä lainaten: "En tiedä, miksi laulaa lintunen ja miksi jyräjääpi ukkonen. Vaan itse tiedän siksi laulavani, kun sävelet soivat rinnassani!" 
tai näin:

Miksikä laulan? Nyt tiedän jo senki:
Laulu kun sieluhun voimia saa.
Laululla tenhon on voimainen henki,
Riemut ja tuskat se ain’ tasoittaa. –
Ääneni vaikk’ ompi kuuluton, räivän,
Laululla riemuiten ain’ alan päivän’,
Ukkoa Tuonelankin
Laululla tervehdin!  
Vieno 
(C. Edv. Törmänen 1855–1880)
Miksi lintu laulaa? Miksi ryhävalas laulaa?
-vai soittaa?





Viimeaikaiset tutkimukset ovat Rauno Lauhakankaan mukaan osoittaneet linnun laulaessaan tuottavan dopamiinia aivoihinsa. Dopamiini on hormoni, joka saa ihmiset tuntemaan mielihyvää. Dopamiini on nk. kaksisuuntaisesti vaikuttava mielihyvähormoni: toisaalta se rauhoittaa, toisaalta se piristää. Minulle on ollut riemustattava tieto se, että oletettavasti dopamiini aktivoi meitä jäsentämään kaoottista ympäristöä  havainnoimalla,  arvioimalla ja suunnittelemalla. Toisin sanoen mielihyvä-hormoninvirtaus on avain elinympäristömme kaikkinaiseen ymmärtämiseen. Tämä ymmärrys taas johtaa rauhoittumiseen ja tasapainoon ympäristön kanssa joka puolestaan saa aikaiseksi mielihyvän tunteita, tyytyväisyyttä. Laulu, laulettu runous, soitto ja tanssi ovat avaimia dopamiinivirtauksen aikaansaamiseksi! Todennäköisesti myös lintu laulaa mielihyvästä, sydämen kyllyydestä elinympäristön hallintaan.

Perinteisesti eläimen laulua on selitetty joko vastakkaisen sukupuolen houkuttelulla, urosten keskinäisellä kilpalaulannalla tai reviirin merkkaamisena - soitimella eli soittamisella. Mielenkiintoista minusta että äidinkielestämme puuttuu musiikki ja musiikin tuottaminen on soittamista (eikä pelaamista). En tiedä pitäisikö valaan laulua kutsua soitoksi vai lauluksi....

Ryhävalaan laulu, joka "löydettiin" vasta 60-70-lukujen taiteessa "Kylmän sodan satona" yhdysvaltalaisten sukellusveneiden vakoillessa venäläisiä: merkillinen äänien jatkumo , joka ei voinutkaan olla lähtöisin vihollis-sukellusveneestä, taltioitiin nauhalle. Samantien valkeni äänen alkulähteeksi suurikokoinen valas, ryhävalas.  Laulua ei ensin haluttu julkaista, koska pelättiin valaanmetsästäjien näin kykenevän paikallistamaan valaita äänen perusteella. Ryhävalaan laulun julkaiseminen 70- luvun alussa sai aikaan valtaisan valaiden suojeluun tähtäävän ympäristöliikkeen - nykyisten ympäristönsuojeluliikkeiden äiti oli näin valaan laulula synnytetty. Tarkempi ryhävalaan laulun analyysi on osoittanut, että kyseessä on todellakin laulu, jossa on toistuvia säkeitä, jaksoja ja rytmi ja joka myös muuntuu samalla yksilöllä vuosien kuluessa. Kuin runonlaulajia  ja runonlaulua  hihkuu vanha folkloristi! Laulu on sanojen runoutta, soitto on ääneen runoutta...

David on soittanut klarinettia yhdessä useiden valaiden kanssa ja kokenut valtaisia onnen hetkiä kun ilmeinen vuorovaikutus kahden soittajan tai soittajan ja laulajan välille on syntynyt. Yhteisen soittosession järjestäminen ja sen vielä suunnitellusti onnistuminen vaatii, kuten arvata saattaa, satojen tuntien ponnistelua ja myös pettymyksiä. Davidin teos "Thousand Mile Song" kertoo ryhävalaan laulun ensiäänityksen ja sen julkaisun aiheuttamista kuohuista, ja ympäristöliikkeen synnystä hänen omiin soittohetkiinsä valaan kanssa. Yhden kerran hän on kertomansa mukaan onnistunut "jammalemaan" hetken maailman suurimman laulavan ja laajimman äänialan hallitsevan nisäkkään, ryhävalaan,  kanssa.

David kysyikin yleisöltä: miksi ryhävalas laulaa? Tai luo musiikkia, kuten hän itse valaan esityksen tulkitsee. Onko ryhävalaan laulu esitys - hän jatkoi? Vain uros ryhävalaat laulavat. Yleisimmät arvailut  laulun tuottamisen "syihin" liittyivät pariutumiseen, viestin lähettämiseen satojen kilometrien päässä ruokaileville naaraille, naaraiden miellyttämiseen. Todellisuudessa tutkijoiden havainnot ryhävalaista ovat osoittaneet sen, että laulu ei tunnu naaraita lainkaan kiinnostavan tai se ei saa aikaiseksi minkäänlaista erityistä liikehdintää tai huomattavia reaktioita naaraiden parissa. Myöskään urosten välistä kilpalaulantaa ei ole tunnistettavissa.

Laulaako ryhävalas sydämensä kyllyydestä, ollakseen onnellinen ja yhtä ympäröivän maailman kanssa?

Vaikka ryhävalas on tunnetuin ja eniten tutkittu suurista valaista, kukaan ei todellakaan pysty selittämään, miksi ryhävalas laulaa. Laulut yleensä syntyvät pariutumislaitumilla, joten monet tutkijat uskovat laulamisen liittyvän pariutumiseen. Perinteiset tulkinnat uroksen miellyttämisyrityksistä, sosiaalisen aseman esiin tuomisesta, kilpailusta muiden urosten välillä, ovat liian yksinkertaisia. On tehty erilaisia uusia hypoteeseja valaita seuraamalla. Usein laulaja on yksinäinen uros. Toisinaan laulavalla uroksella on mukana naaras poikasineen, toisinaan myös toinen uros. Vahvimmat uudet hypoteesit liittyvät vuorovaikutukseen ja lauman yhteistoiminnan järjestämiseen, yhteisöisyyden vahvistamiseen sekä mahdollisesti urosten väliseen avunantoon pariutumisen onnistumiseksi. Myös valaiden aivoista on löydetty dopamiinia. Näyttäisi siltä että laulun ja äänen runoudella on perustavanlaatuinen merkitys niin ihmisen, kuin valaiden ja lintujen, ympäristön hallinnassa eli ympäröivän ekologian hallinnassa, tapahtui se sitten dopamiinin, kaikuluotauksen, liikkeen, mielihyvän ja yhteenkuuluvuuden vaikutuksista yhdessä tai erikseen.

Toimiakseen äänenrunouden, soiton, musiikin on oltava hyvää! Voi vain arvailla mikä merkitys on kaikella äänisaasteella niin valaille kuin ihmisellekin - tai mitä aiheuttaa epämiellyttävä, "väärä" musikki, ihmismielelle?

Joka tapauksessa:
Onnellisuuden kysymykset ja mittarit olisi saatava mitä pikimmiten käyttöön ihmisten aiheuttaman lopullisen ekokatastrofin välttämiseksi!


Habitaatin hedelmiä:


Valasfestivaali Lofooteilla 1.-7.8. 2011,  paikka Henningsvaer.
festivaalin järjestäömiseen ja ohjelman luomiseen osallistuu habitaattimme taiteilijoiden lisäksi siellä vierailleita taiteilijoita ja tieteilijöitä! Festivaalin tavoitteena on edistää tietoisuutta valaiden kauneudesta ja kulttuurista. Erityisesti opiskelemme pallopäävalaiden kommunikaatiota, elämää yleensä ja vuorovaikutusta valaiden kanssa.

Suomenkielinen ohjelma julkaistaan blogissani helmi-maaliskuussa!

29. lokakuuta 2010

Uhan alinen


Uhan alinen (Seinäjoen taidehalli 2010) 



Uhan alinen on leiri (-installaatio) joka kumpuaa elämäntapojen sukupuutosta. Maapallon eliö-lajiston sukupuuttoaallon  mukana ovat myös vaihtoehtoiset ja usein luonnonrsurssien kanssa tasapainossa elävät kulttuurit  huuhtoutumassa historiaan.. Leiri-elämäntapa on katoamassa  Euroopasta kokonaan pois.

Teoskokonaisuus on jatkoa Huivi-nimiselle installaatiolleni vuodelta 2005. Tuolloin kirjoitin näyttelyesitteeseeni seuraavasti:
Euroopassa on meneillään laajoja vähemmistökulttuurien integraatio-hankkeita mm. Unkarissa ja Unioniin liittymässä olevissa maissa. Erilaisuuden kulttuureja, viimeisiä ”köyhän elämän” saarekkeita ollaan systemaattisesti hävittämässä. Koulunkäynnin pakollisuuden ja terveydenhoidon siivellä halutaan poistaa kaikki muut elämäntavat ja asumismuodot, jotka eivät perustu ympärivuotiseen sähkö- tai öljylämmitteiseen laatikkoasumiseen. Tavoitteena on saavuttaa elintaso, jossa kaikilla on mahdollisuus kasvattaa jatkuvaa kuluttamistaan. Köyhyyden, yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden arvot, samalla luontoon sopeutuva rikas elämä, ovat sukupuuton partaalla....

Olin juuri palannut työ- ja näyttelymatkalta Unkarista. Budapestissa en saanut palvelua kahviloista tai ravintoloista jos päässäni oli huivi. Kauppahallissa perääni myös huudeltiin. Kävin Budapestissa paikoilla, jossa vielä 80-luvulla oli mustalaisleirejä. Paikat oli siivottu ja tilalla oli korkea-aitaisia vartioituja parkkialueita. Kuulin että Unkarissa on paljon hankkeita ja rahaa mm. transsilvanialaisten romanien sopeuttamiseksi eurooppalaiseen yhteiskuntaan. Mitä tämä sopeuttaminen tarkoittaa? Tuskin kenellekään on tullut mieleen palauttaa ja tukea romanien perinteistä ja kestävää leiri-elämäntapaa (leirit ovat olleet paikallaan pysyviä, jos elinmahdollisuudet, “laitumet” sen sallivat): paikata ja parantaa telttoja ja vaunuja, istuttaa omenapuita ja perustaa luonnonkukka- ja tai lääkekasviviljelmiä, kohentaa hevosten olosuhteita, aitauksia, vankkureita jne - vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Aihe on edelleen ajankohtainen Euroopassa tapahtuvien romanileirien “puhdistusten” sekä Suomessakin pinnalla olevan maahanmuuttaja-, työurien pidennys-, ym elämäntapa- ja kerjäämiskeskustelujen sekä näihin liittyvän lainsäädännön muutostyön takia. Samaan aikaan toisaalla maailman huipputaloustutkijat puhuvat degrowth-välttämättömyydestä ja etsivät keinoja globaalin talouskasvun kääntämiseen hallittuun laskusuuntaan.


Olen syntynyt viiskytluvun lopulla, intohimoisten suunnistajien metsissä telttaillen kasvatettu esikoinen. Olin alle kymmenvuotias kun tumman olomuotoni tähden sain tuntea muumio-omenan läsähdyksen selkääni ja huudon: "mene matkoihisi mustalaislikka".



Isäni kuoleman jälkeen olen miettinyt paljon: mitä 50 vuotta on merkinnyt ihmisyyden ja ympäristömme muutoksena? Mitä meiltä puuttui 50 vuotta sitten? Olemmeko saavuttaneet sen vai kenties menettäneet? Matemaattisestikin laskettuna tuolloin elämämme ja luonnonvarojen kulutus oli maapallon kestokyvyn mittaista. Lohdullista on tietää jopa 1/3 maailman väestöstä elävän edelleenkin kestävästi, mutta annammeko sen jatkua? Samaan aikaan maapallon väestöstä 1/3 kamppailee elämästä ja 1/3 elää monin kerroin maapallon resurssien yli.

Taiteilijana haluan kannustaa kaikki ihmisiä kääntämään selkänsä jatkuvan kasvun uskolle, ja parantamaan näin takuuvarmasti elämän laatua, niin oman kuin maapallolla kamppailevien ihmisten sekä koko uhanalaisen eliökunnan...






24. lokakuuta 2010

The Habitat Food as Counter Culture: Seeds For Change: poetic, political and practical aspects of seeds, Fermentation Revival, Wild Tea Party


Fermentation Revival






Seeds For Change: poetic, political and practical aspects of seeds



Art as a gentle action and a reaction



Beverly Naidus
Stirring the compost: Eco-art Strategies for Resistance and Resilience




Heike Vester,  whale researcher and founder of Ocean Sounds





Gentle Action vs Direct Action - from workshop by Beverly Naidus

23. lokakuuta 2010

The Habitat "Matter of Survival" is ready for inhabitants to move in






The frame of this very special yurt is made with students from the vocational college HAKTO 1995 by using only handtools, fire and steam. The mainly used wood is finnish slow and straight-grown pine slitted and dragged with traditional hand-technique (in Finnish: Jurtta on valmistettu perinteisillä puuntyöstökaluilla, lähinnä kirveellä ja puukolla, tulta ja höyrytystä hyväksi käyttäen. Pääosa puusta on mäntyä, joko kertahalkaistuna tai palhottuna vrt. päreen kiskonta)

21. lokakuuta 2010

Gentle Action, Kunstnernes Hus, Oslo Norway

Building up the LEIRI  - CAMP - YURT :
for GENTLE ACTION habitat "Interspecies collaboration"



The word yurt is originally a Turkic word meaning the camp site and the imprint left in the ground by a moved yurt, and by extension, sometimes a person's homeland. The term came to be used in reference to the physical tent-like dwellings only in other languages. In modern Turkish the word "yurt" is used as the synonym of homeland. In Russian language the structure is called "yurta" (юрта), whence the word came into English.



Students from the vocational college HAKTO (Halikon käsi-ja taideteollisuusoppilaitos) has made this yurt 1995 by using only hand tools , fire and steam, with the master of yurt-making Hal Wynne-Jones (GB).

2. lokakuuta 2010

Tarinankertojien leiri - Turun kirjamessut

-->
JURTTA

= villainen koti, jossa on sydäntuli.

”Jurtan olen pystyttänyt kunnianosoituksena vaeltajille ja tarinankertojille, joiden mukaan Maata ei voi omistaa, saatikka louhia” 

Kuva Nurduran Duman




 

”Mongolien talot ovat pyöreitä. Ne ovat rakennettu saloista, oksista ja huovasta. Näitä mongolit kantavat mukanaan minne tahansa kulkevatkin, sillä salot ovat tiukasti sidottu yhteen ja siten yhdistetty, että rakenteet ovat kevyitä kuljettaa.” kirjoitti Marco Polo 1200-luvulla.

Sana jurtta on alunperin turkkia ja tarkoittanut leiriä. Jurtta (ven. yurt, mong. ger) tarkoittaa nykyään asumusta, jota miljoonat paimentolaiset Siperiasta Keski-Aasiaan pitävät edelleen ympärivuotisena kotinaan toimivuutensa ja mukavuutensa tähden. ”Miksi katselisin samaa maisemaa oviaukosta päivästä toiseen – ei kiitos” sanoi eräs paimen vieraillessani Mongoliassa Mankhan Sumissa vuonna 1992. Jurtta on kaikkein laajimmalle levinnein paimentolaisasumus koko maailmassa.

Messuille ”tarinankertojien leiriksi” pystyttämäni jurtan olen valmistanut v. 1991 paimentolaisten tuorepuun käsittelymenetelmin ja sen rakenne on samanlainen kuin perinteisissä keski-aasialaisissa jurtissa. Nykyaikaisten jurttien katteena käytetään edelleen villahuopaa sekä päällisenä markiisikangasta. Tarina-jurtan ulkoasu ja sisustus väreineen ovat omaa käsialaani.

Taiteilijana jurtan rakentaminen on ollut minulle myös kulttuurien ja käsityötekniikoiden tutkimusta. Se on ollut myös jatke lapsuuteni sekä omien lasteni majanrakennusprojekteille, sekä matka perimmäisten tarinoiden äärelle. Jurtta on kuin villainen kohtu, jossa tyydyttyy kaipuu lämpimän sydäntulen ääreen, kaipuu köyhään, yksinkertaiseen luonnolliseen elämään.

Kotiväkeni kesken jurtta on mieluinen kesäolotila. Jurttani on kulkenut mukana monella työvaelluksella Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa, festivaaleilla, juhlissa, käsityöleireillä ja osana taideteoksiani. Taiteilijat ovat nykyajan urbaaneja nomadeja, jotka paimentavat taidettaan laitumilta toiselle.

Jurtta on ympäristötaideteos. Siinä yhdistyvät arvot, käsityötaito, unelmat sekä toiveet luonnon ja kulttuurien monimuotoisuuden maailmasta. Jurtta on talo joka yhdistää luontoon – eikä eristä siitä. Kun sataa, ruoho sydäntulen ympärillä kastuu.

Tuula Nikulainen kirjamessuilla Turussa 30.9. 2010