Jungfruskär: MERI ON KOTIMME

Jungfruskär   7.6-31.8.2014

Laura Naukkarinen alias Lau Nau, Tuula Nikulainen ja Andréa Vannucchi

MERI ON KOTIMME


Metsähallituksen luontopalveluista sain pyynnön toteuttaa jokin Itämeri-aiheinen taidenäyttely Jungfruskäriin….

ja NYT:
Jungfruskärin saaren luontopolun varrella sijaitsevaan vanhaan kalastusvajaan rakennamme kesäksi installaation ”MERI ON KOTIMME”

Houtskärin laiturissa pakkaamme näyttelyn veneeseen...

Jungfruskärin lintutornista katsottuna

Saaristomeren kansallispuiston tiedote:

Saaristomeren kansallispuiston saarella voi tutustua kesänajan Itämeren alkuperäisasukkaiden merielämästä kertovaan installaatioon. Installaation ovat toteuttaneet varsinaissuomalaiset taiteilijat: äänitaiteilija ja säveltäjä Laura Naukkarinen, folkloristi ja ympäristötaiteilija Tuula Nikulainen sekä valokuva- ja yhteisötaiteilija Anréa Vannucchi.


Saaristomeren kansallispuistoon kuuluvan Jungfruskärin saaressa odottaa kävijöitä taideyllätys. Luontopolun varrella sijaitsevaan vajaan on rakennettu pieni installaatio, MERI ON KOTIMME, joka heijastaa Itämeren tarunomaisten alkuperäisasukkaiden, hyljeolentojen elämää. Installaatioon voi tutustua maksutta 7.6.-31.8. välisenä aikana. Installaation ovat toteuttaneet kolme Varsinais-Suomalaista taiteilijaa: Laura Naukkarinen, Tuula Nikulainen ja Andréa Vannucchi.


”Hylkeet ovat Itämeren susia, hyljeksittyjä, joiden syyksi luetaan monet ihmisten aiheuttamat ongelmat Itämeren ekosystemissä,” toteaa Nikulainen, joka on perehtynyt hylkeistä kertoviin taruihin. Pohjoisella pallonpuoliskolla on vanhoja selkie-tarinoita, jossa hylje muuttuu ihmiseksi ja ihminen hylkeeksi. Laajalle levinneet myytit kertovat hyljenaisesta, jonka kalastaja ryöstää vaimokseen, mutta tilaisuuden tullen vaimo kuitenkin karkaa takaisin merelliseen kotiinsa. On myös uskomuksia, jossa hukkunut tai hukuttautunut ihminen jatkaa elämää hylkeen muodossa.

Jungfruskärin saari sijaitsee Paraisten kunnan Houtskarissa, Saaristomeren kansallispuiston luoteiskulmassa, keskellä Kihtiä. Jungfruskärin saarelle ei kulje yhteysalusliikennettä, joten oma vene tai taksivenekyyti on tarpeen. Saaren telttailupaikka palvelee myös meloen paikalle tulevia.

Taiteilijat:

Äänitaiteilija ja säveltäjä Laura Naukkarinen Kemiönsaaresta on kansainvälisestikin tunnettu erityisesti kokeellisesta folkmusiikistaan, jota hän on tehnyt nimellä Lau Nau. Naukkarinen on tehnyt myös elokuvasävellyksiä sekä improvisoitua musiikkia mykkäelokuviin. Hän käyttää musiikissaan oman äänensä ja laajan soitinvalikoiman lisäksi esineiden tuottamia ääniä sekä kenttänauhoituksia.

Folkloristi ja ympäristötaiteilija, angelniemeläinen Tuula Nikulainen, on työskennellyt pitkään kuvataiteilijana sekä ympäristö- ja yhteisötaiteen saralla. Hän on tuottanut mm. Halikonlahti Green Art -tapahtuman sekä muita taidetta ja ekologiaa yhdistäviä projekteja, joissa teokset ottavat kantaa erilaisin teoin ympäristön tilan huomioimiseksi.

Andréa Vannucchi on brasilialainen valokuvataiteilija. Hän toimi aiemmin fyysikkona ja opettajana, mutta jätti yliopistouran yli kymmenen vuotta sitten taakseen ja löysi paikkansa Särkisalosta. Hän käyttää usein optista välinettä soveltaen teoksissaan valon heijastusta ja diffraktiota. Vannucchi vaikuttaa myös yhteisötaiteen saralla.

Andréa luo valoja ja varjoja

installaation synnytystä

ks:
Hyljeksityt

HYLKY

Hylky -installaatio
Lau Nau eli Laura Naukkarinen äänet ja Hyljeksityt

Paikka: entinen, nyt vallattu, Perniön kunnantalon huone:

Äänestä hyljeksittyjen puolesta:

Erakko-hotellit

Paljasjalkapolku. Ympäristötaidenäyttely 2013. Korppoo.

Erakko-hotellit

Erakkomehiläisille 7 huoneistoa mukavuuksineen: aamuaurinkoon suunnatut oviaukot, pitkät puhtaat käytävät ja turvallinen ympäristö.

Erakkomehiläinen (engl.  Solitary bee)

Erakkomehiläiset ovat villejä mesipistiäisiä, joiden naaras rakentaa pesän yksin ilman lajitovereidensa apua. Erakkomehiläiset elävät yksin tai pienissä yhdyskunnissa, mutta vailla samanlaista sosiaalista luonnetta kuin tarhamehiläiset ja kimalaiset. Erakkomehiläisillä ei ole työläisiä, vain koiraita ja naaraita. Erakkomehiläisemot kasvattavat jälkikasvunsa pesäkoloissa, jotka ne tekevät, lajista riippuen, maahan tai pieneen reikään puussa. Emo täyttää pesän siitepölyllä ja medellä. 

Mesipistiäiset ovat tärkeimpiä kasvien pölyttäjiä

Kolopesivien mesipistiäisten asuntopula on pahentunut maaseudun muutoksessa. Metsänhoito on siivonnut lahopuut ja muokannut metsäpohjan, avonaiset laidunniityt ovat kasvaneet umpeen, puistot ja pihat ovat siistillä nurmikolla, hirsirakentaminen on vähentynyt ja puuaitojen tilalla on betonia ja metallia. Kovakuoriaisten puuhun tekemiin reikiin pesimään tottuneet erakkomehiläiset pölyttävät kukkia ja puutarhamarjoja, sekä monia maatalouden viljelykasveja, kuten rypsiä ja hernekasveja. Erakkomehiläiset keräävät siitepölyä tarhamehiläisen tavoin vasuihinsa tai takaruumiinsa runsaisiin karvoihin. Ne ovat meille hyvin arvokkaita pölyttäjiä. Meidän terveellinen ja monipuolinen ravinto on suorastaan riippuvainen erakkomehiläisten tarjoamista pölytyspalveluista.

Tutkittu juttu: yksi ainoa muurarimehiläinen saattaa pölyttää yhtä monta kukkaa kuin 80-300 tarhamehiläistä! Villien mesipistiäisten pesimäpaikat ovat nyt vähissä ja olen tehnyt Erakkojen hotellit -teoksen tähän tarpeeseen. Mm. muurari- ja lehdenleikkaajamehiläiset arvostavat hotellimajoitusta!

Kyse on kuitenkin suuremmasta kokonaisuudesta kuin vain ihmisen ravinnosta. Erakkomehiläisten pesissä loisivat monet muut hyönteiset, kuten toukojäärä tai villakärpänen. Pölyttäjähyönteiset vaikuttavat välillisesti myös lintujen ja muiden eläinten ravinnonsaantiin pölyttymisen kautta muodostuvien siementen muodossa. Hyönteiset ovat olennainen osa luonnon monimuotoisuutta. Ne ovat monien lajien tärkeitä ravintolähteitä, niin loisten kuin petojen. Hyönteiset ja muut selkärangattomat muodostavat kasvien ohella ravintoverkoston perustan, jonka heikkeneminen vaikuttaa ennalta-arvaamattomasti luonnon tasapainoon.

Erakkomehiläisille pesiä

Valmistan Paljasjalkapolku-ympäristötaidenäyttelyyn teoskokonaisuuden mesipistiäisen pesistä. Mesipistiäisten habitaatit ovat hävinneet maaseudun muutoksen myötä ja monet lajit ovat uhanalaisia tai vaarantuneita. Mesipistiäiset ovat tärkeitä pölyttäjiä. Erakkopistiäiset ovat villejä mesipistiäisiä.

Myrkkypistiäisiä!
Erakkomehiläiset, niinkuin tarhamehiläisetkin kuuluvat myrkkypistiäisiin. Rauhallinen yhteiselo näiden pelottavien pörriäisten kanssa on mahdollista. Villimehiläisillä on kyllä pistin, mutta se on niin heikosti kehittynyt, ettei se kykene läpäisemään ihmisen ihoa. Sitä paitsi nämä hyönteiset ovat hyvin rauhallisia, minkä vuoksi niiden toimia on erittäin helppoa seurata -pysyt vain itse rauhallisena!


Lehdenleikkajamehiläinen
Kiinnostukseni mesipistiäisiä kohtaan heräsi joitain vuosia sitten - sattumalta. Meillä oli penkkeinä pihakeittiön ympärillä suuret pajun rungot. Istuimme rungoilla, minä vihanneksia tulella käännellen, kun huomasimme lasten kanssa, että jalkoväleissämme oli liikettä: siellä lenteli pörriäisiä, jonkinsortin amppareita eli myrkkypistiäisiä “varmaan”. Lapset olivat oppineet olemaan rauhallisesti tavallisten myrkkypistiäisten eli ampiaisten (ampiaiset eivät ole mesipistiäisiä, vaan petoja) kanssa, joten kumarruimme tarkastelemaan tarkemmin mitä haarojen välissä tapahtui. Tosiaankin: runkoon oli tullut pienen pieniä reikiä, halkaisijaltaan noin 4-5 mm. Pörriäiset ilmiselvästi pitivät reikiä pesinään. Päätimme seurata tilannetta ja jatkoimme penkkien käyttöä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Myrkkypistiäiset eivät välittäneet meistä, vaan jatkoivat lentojaan. Jonkin ajan kuluttua huomasimme, että reiät oli peitetty vihreällä... Tutkimme reikiä ja selvisi, että rei´issä oli pieniä lehtien paloja, jotka oli leikattu pienen pienillä otuksen hampailla tarkalleen pesäreiän kokoisiksi! Olimme haltioissamme! Joka reiän suulla oli paksu nippu näitä taidokkaita lehtileikkeleitä! Näimme myös, miten mehiläiset kantoivat pyörylöitä pesiinsä ja asettelivat ne huolellisesti suuaukolle. Ilmeisesti sisällä onkalon perällä oli lapsosia.

Vanhassa pajunrungossa asui ahkera pölyttäjä Megachile rotundata eli lehdenleikkaajamehiläinen.

Pesiä valmistuu:

Erakko-hotelli?

Hyljeksityt - Outcasted

Hyljeksityt. Outcasted.

Saaristomeren luontokeskus Sinisimpukka

 15.2-31.3.2013

Pinnan alla. Underneath.

Teosten alku-inspiraationa ovat olleet Pohjanmerellä Helgoland-saaressa tapaamani hylkeet, jotka eivät kaihda ihmisiä, koska hylkeitä ei ole metsästetty vuosikymmeniin. Olen tavannut myös Saaristomerellä kallioluodoilla lepääviä isojakin hyljelaumoja - ja kuunnellut hylkeiden laulua. Saaristomeren hylkeet ovat varuillaan.

Hylkäämme ja hyljeksimme, meillä jokaisella on hylkynä olemisen kokemuksia.

Hyljeksimme luontoa, varsinkin niitä olentoja, joiden kanssa jaamme yhteisiä resursseja, ravintoa. Jaamme myös näiden olentojen kanssa ongelmamme: aaltovoima hiertää kivissä muovijätteemme pienen pieniksi partikkeleiksi, myrkyllisiksi ainesosiksi, jotka rikastuvat ravintoverkostossa hylkeisiin, kaloihin ja takaisin ihmiseen. Muoviperäiset ympäristömyrkyt aiheuttavat olennoille vakavia vaurioita, hitaasti ja huomaamattomasti.

Pohjoisella pallonpuoliskolla on tarinaperinne, joka on parhaiten säilynyt Skotlannissa: selkie-tarinat. Selkie on olento, joka on ollut hylje ja muuttunut ihmiseksi -ja päinvastoin. Kreikasta on löytynyt myös hauta, jossa nuoren naisen viereen on haudattu hylje - selkie-puoliso?

Toivon teosteni avaavan keskustelua mertemme susista, hylkeistä, uusista näkökulmista: yhteiselon, kulttuurin ja tarinoiden rikkaus? Ja ne muoviroskat...

Veistokset on tehty hylätyistä materiaaleista, roskista ja löydöistä: 

Hyljeksityt - Saaristomeren luontokeskus Sinisimpukassa

1. Pinnan alla, 2013. Tekstiili, metalli, paperi, sideharsokipsi, lasten hylkäämät muovilelut. 

2. Helgoland Pyhämaa, 2012. Valokuva canvakselle, punainen lanka.
3. Tuntematon selkie 2012. Tekstiilit, metalli, paperi.
4. Isoäiti, 2012. Tekstiilit, metalli, paperi, punainen lanka.
5. Muotokuvia, 2011. Valokuvia hylätyissä kehyksissä.
6. Ryijykuutti, yhteisteos, 2013. Puno oma kuteesi verkkoon! Ryijytekniikka on syntynyt ainakin tuhat vuotta sitten, ehkä siitä oivalluksesta, että elävä eläin on ravokkaampi yhteisölle (ja ekosysteemille) kuin kuollut eläin. Ryijy matkii eläimen turkkia.

Hyljeksimisen etymologiaa

Ars Navigare 9.3 - 4.4.2012 Kulttuurikeskus Cruselli Uusikaupunki:

HYLJEKSITYT

Taustalla Pive Toivosen maalatut purjeet, osa teoskokonaisuutta Andromeda Atlantic Art

Helgolandin hylkeet

Hyljeksityt-teoksen itu alkoi kasvaa Ars Navigare purjehduksen (Cherburg -Kiel, TS Helena, Suomen purjelaivasäätiö) välietapilla Helgolandissa. Helgoland on karu saari keskellä Pohjanmerta. Pienemmällä dyynisaarella lepäsi toistasataa harmaahyljettä, vieri vieressä hiekalla, toisten venytellessä raajoja suolaisten pärskeiden hyväilyjen ulottuvilla. Hylkeiden luottamus tai piittaamattomuus ihmisistä oli häkellyttävää. Hylkeitä ei ole Saksan merialueilla metsästetty vuosikymmeniin ja luottamus ihmisen liikkeisiin on palautunut. Joillakin hylkeillä oli huomattavia vammoja ihossa, ei niinkään kynnen raapuja, vaan avohaavoja, kuin olisivat jääneet kiinni jonnekin...

Olen liikkunut paljon kajakilla ja seurannut Helgolandin hallien serkkuja, Saaristomeren luotojen monikymmenpäisten hyljelaumojen eloa etäältä, sillä "meidän hylkeet" ovat erittäin arkoja. 

Kuvasin Helgolandin harmaahylkeitä ja kuvat ovat olleet teosten "malleina". Teokseni käsittelee yleisesti  hyljeksimistä, niin ihmisiä kuin myös hylkeitä olentoina, sillä hylkeiden syrjintä ainakin Suomessa on saanut käsittämättömät mittasuhteet - ainakin osan kalastajien puheissa. 

Hyljetarinat tuovat teokseeni myös mielenkiintoisen ulottuvuuden:

Selkie

Skotlannissa kerrotaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat muuntuneet hylkeiksi sekä hylkeistä, jotka ovatkin ihmisiä. Näitä ihmishylkeitä ja hyljeihmisiä kutsutaan nimellä Selkie. Pohjoisten merten rannoilla on elänyt myös tarinoita, joissa mereen hukkuneet ovatkin syntyneet uudelleen hylkeinä.

Ehkä tunnetuin ja lainatuin selkie-tarina on kertomus hyljenaisesta:

Hyljenainen

Yksinäinen kalastaja näkee yöllä meren luodolla hylkeitä, jotka tarkemmin katsottuna ovatkin hylkeennahkansa riisuneita kauniita naisia tanssimassa kuutamolla. Lumoutuneena mies soutaa hiljaa saaren rantaan ja  varastaa yhden kalliolla lojuvista nahoista ja piilottaa sen.
Aikansa ihmisinä ilakoituaan naiset sujahtavat takaisin hylkeennahkoihinsa ja sukeltavat mereen, paitsi yksi. Hän ei löydä omaa nahkaansa eikä voi seurata muita aaltoihin. 

Mies lupaa palauttaa naiselle tämän nahan suostuttuaan ensin hänelle vaimoksi ja elämään kanssaan maanpäällistä elämää. Seitsemän vuoden kuluttua nainen saisi nahkansa takaisin ja voisi halutessaan palata mereen. Nainen myöntyy. Mies säilöö nahan puiseen kirstuun ja kätkee kirstun avaimen huolella.  He perustavat perheen, saavat lapsen ja elävät ihmisten elämää iloineen ja suruineen. Kaikki näyttää ensin alkuun hyvältä. Vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa hyljenainen alkaa kuitenkin riutua ja voida yhä huonommin. Hän laihtuu ja kalpenee, hiukset ohenevat, iho kuivuu ja halkeilee, askeleet käyvät aina vain raskaammiksi. Seitsemän vuoden kuluttua nainen vaatii nahkaansa takaisin, mutta mies ei suostu, koska pelkää naisen karkaavaan takaisin mereen. Hän piilottaa kirstun avaimen uudelleen parempaan piiloon, mutta ei huomaa lapsen tarkkailevan hänen toimiaan. Kalastaja rakasti vaimoaan.  Hän halusi pitää tämän huolimatta siitä että hän näki naisen riutuvan ja rumentuvan silmissään. Lapsi sääli äitiään ja oli vuosien varrella aavistanut hylkeennahan piilopaikan. Lapsi löysi helposti kirstun avaimen, avasi kirstun ja johdatteli äidin hylkeennahan luo. Hyljennainen kaappasi nahan kainaloonsa, lapsen käsipuoleensa ja he riensivät yhdessä rantaan. Hyljenainen puki nopeasti puvun ylleen ja sukelsi mereen lapsi kainalossa.

Hyljenainen ui kotiinsa tavatakseen siellä sisaruksensa ja muun perheensä. Perhe toivotti myös lapsen tervetulleeksi ja hoitivat hyljenaisen terveeksi. Jonkin ajan kuluttua hyljenainen kuitenkin palautti maalla syntyneen lapsensa rannalle, takaisin isänsä huostaan. Sen jälkeen lapsi palasi usein täydenkuun aikaan rantakivelle kuuntelemaan äitinsä laulua ja ikävöimään merelle.

RAVINTOKETJUISSA - FOOD CHAINS

http://halikonlahtigreenart.blogspot.com/

Halikonlahti Green Art III

Ravintoketjuissa - Food Chains

Näyttely käsittelee ruokaan ja maankäyttöön liittyvää politiikkaa, ravintoketjuja, energiaa ja jätteitä. Sen lähtökohtana on ekologia. Halikonlahti Green Art on viime vuosien aikana käynnistänyt lähialueella prosesseja, joissa Salon taidemuseoon ja ympäristöön on luotu uusia teoksia paikallisten osaajien osallistumisen kautta. Ravintoketjuissa-näyttelyyn on kasvanut taideteoksia, joista useissa ympäristömme elävät prosessit ovat vahvasti läsnä.

Yleisö pääsee osaksi ravinnon ja energian taiteellista kiertokulkua leipomalla, sähköistämällä syksyn marjasatoa ja nauttimalla Ketjukahvilan antimia. Kaikki ravintoketjun osaset; tuottajat, hajoittajat ja kuluttajat ovat jollain tavoin osallistuneet näyttelyn rakentamiseen ja sen lopulliseen muotoon. Myös näyttelyn huonekalut kiertävät. Näin vältetään näyttelyrakentamisen aiheuttama aineen kierron pysähtyminen ja varastoiminen.

Ravintoketjuja kuvaavissa malleissa ihminen piirretään ketjun huipulle, mutta todellisuudessa huippua ei ole, sillä kaikki kiertää. Varsinainen huipun muodostavat ihmisen toiminnan seurauksena syntyneet jätevuoret ja hajoamattomien ja myrkyllisten yhdisteiden kertymät, jotka aiheuttavat sairautta, hedelmättömyyttä, elinkelvottomia alueita. Ikiaikainen, jokaisen huulilla käynyt sanonta “minkä taaksensa jättää sen edestänsä löytää” konkretisoituu parhaillaan ravintoverkostoissa. Verkostoon on syntynyt vaurioita, joissa prosessit jatkuvat, mutta joita ihmisaistit eivät enää erota kierron pituuden muuttuessa tuhansiksi, jopa miljooniksi vuosiksi.

Ravintoketjuissa-näyttely piirtää näkymätöntä näkyväksi, herättää aistit ja rohkaisee muutokseen. Muutoksen siemenet kylvetään lähiympäristöön ja siksi näyttelyn Ketjukahvilaan on perustettu siemenpankki, jonne yleisön toivotaan tuovan paikallisia siemeniä talletettavaksi ja kylvettäväksi tulevia vuosia varten.


Ravintoketju on yksinkertaistettu kuva aineen ja energian kulusta maapallollamme, jossa eliöt, maapallon asukkaat, on jaettu tuottajiin, hajottajiin ja kuluttajiin. Tuottajat mahdollistavat elämämme yhteyttämällä auringonvalon avulla hiilidioksidia ja vettä synnyttäen elämälle eväitä: happea ja ravintoa. Todellisuudessa kuulumme moniulotteiseen verkostoon, jossa oma ravintoketjumme on täysin riippuvainen monista eliöistä, hyönteisistä, madoista, pölyttäjistä, lahottajista, bakteereista... Kaikki verkostoon osallistujat asuvat kodeissa, kreikaksi “oikos” josta ympäristön moninaisia suhteita tutkiva tiede ekologia on saanut nimensä: “kodin tähden, kodin oppi”.
Ulla ja Tuula syyskuussa 2011

Lunch with Cows , videolink : Lounas lehmien kanssa, Kultivator 

Uhan alinen

Uhan alinen (Seinäjoen taidehalli 2010) 

Uhan alinen on leiri (-installaatio) joka kumpuaa elämäntapojen sukupuutosta. Maapallon eliö-lajiston sukupuuttoaallon  mukana ovat myös vaihtoehtoiset ja usein luonnonrsurssien kanssa tasapainossa elävät kulttuurit  huuhtoutumassa historiaan.. Leiri-elämäntapa on katoamassa  Euroopasta kokonaan pois.

Teoskokonaisuus on jatkoa Huivi-nimiselle installaatiolleni vuodelta 2005. Tuolloin kirjoitin näyttelyesitteeseeni seuraavasti:
Euroopassa on meneillään laajoja vähemmistökulttuurien integraatio-hankkeita mm. Unkarissa ja Unioniin liittymässä olevissa maissa. Erilaisuuden kulttuureja, viimeisiä ”köyhän elämän” saarekkeita ollaan systemaattisesti hävittämässä. Koulunkäynnin pakollisuuden ja terveydenhoidon siivellä halutaan poistaa kaikki muut elämäntavat ja asumismuodot, jotka eivät perustu ympärivuotiseen sähkö- tai öljylämmitteiseen laatikkoasumiseen. Tavoitteena on saavuttaa elintaso, jossa kaikilla on mahdollisuus kasvattaa jatkuvaa kuluttamistaan. Köyhyyden, yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden arvot, samalla luontoon sopeutuva rikas elämä, ovat sukupuuton partaalla....

Olin juuri palannut työ- ja näyttelymatkalta Unkarista. Budapestissa en saanut palvelua kahviloista tai ravintoloista jos päässäni oli huivi. Kauppahallissa perääni myös huudeltiin. Kävin Budapestissa paikoilla, jossa vielä 80-luvulla oli mustalaisleirejä. Paikat oli siivottu ja tilalla oli korkea-aitaisia vartioituja parkkialueita. Kuulin että Unkarissa on paljon hankkeita ja rahaa mm. transsilvanialaisten romanien sopeuttamiseksi eurooppalaiseen yhteiskuntaan. Mitä tämä sopeuttaminen tarkoittaa? Tuskin kenellekään on tullut mieleen palauttaa ja tukea romanien perinteistä ja kestävää leiri-elämäntapaa (leirit ovat olleet paikallaan pysyviä, jos elinmahdollisuudet, “laitumet” sen sallivat): paikata ja parantaa telttoja ja vaunuja, istuttaa omenapuita ja perustaa luonnonkukka- ja tai lääkekasviviljelmiä, kohentaa hevosten olosuhteita, aitauksia, vankkureita jne - vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Aihe on edelleen ajankohtainen Euroopassa tapahtuvien romanileirien “puhdistusten” sekä Suomessakin pinnalla olevan maahanmuuttaja-, työurien pidennys-, ym elämäntapa- ja kerjäämiskeskustelujen sekä näihin liittyvän lainsäädännön muutostyön takia. Samaan aikaan toisaalla maailman huipputaloustutkijat puhuvat degrowth-välttämättömyydestä ja etsivät keinoja globaalin talouskasvun kääntämiseen hallittuun laskusuuntaan.

Olen syntynyt viiskytluvun lopulla, intohimoisten suunnistajien metsissä telttaillen kasvatettu esikoinen. Olin alle kymmenvuotias kun tumman olomuotoni tähden sain tuntea muumio-omenan läsähdyksen selkääni ja huudon: "mene matkoihisi mustalaislikka".



Isäni kuoleman jälkeen olen miettinyt paljon: mitä 50 vuotta on merkinnyt ihmisyyden ja ympäristömme muutoksena? Mitä meiltä puuttui 50 vuotta sitten? Olemmeko saavuttaneet sen vai kenties menettäneet? Matemaattisestikin laskettuna tuolloin elämämme ja luonnonvarojen kulutus oli maapallon kestokyvyn mittaista. Lohdullista on tietää jopa 1/3 maailman väestöstä elävän edelleenkin kestävästi, mutta annammeko sen jatkua? Samaan aikaan maapallon väestöstä 1/3 kamppailee elämästä ja 1/3 elää monin kerroin maapallon resurssien yli.

Taiteilijana haluan kannustaa kaikki ihmisiä kääntämään selkänsä jatkuvan kasvun uskolle, ja parantamaan näin takuuvarmasti elämän laatua, niin oman kuin maapallolla kamppailevien ihmisten sekä koko uhanalaisen eliökunnan...

Villa - Village, woollen camp (The Prima Palace in the Palace) Madrid

Madrid Circulo de Bellas Artes 3.11-11.11.2009: Villa Village  with the theater Quo Vadis

The Prima Palace: The nomad tent of the North - primeval home

  

kuva. Kezia Kautto

Villainen leiri ja palatsi palatsissa

Sana jurtta on alunperin turkkia ja tarkoittanut maata, aluetta, leiriä. Yurt-sana on lainautunut vahingossa tarkoittamaan nomadien asumusta, puurakenteista telttaa, ensin venäjän kieleen ja sieltä muihin eurooppalaisiin kieliin.

Villa-Kylä on  teatteri Quo Vadiksen jurtta ja Villainen leiri yhdessä. Olen rakentanut jurtan ympärille leirin - maan, alueen ja ilmapiirin - joka johdattaa yleisön Quo Vadis-teatterin pyöreään palatsiin, paimentolaisten ikiaikaiseen ja korvaamattomaan huovilla katettuun olohuoneeseen,ja teatteriin.

Villainen leiri on tilateos jossa polut risteilevät pohjoisten kansojen vetäytyvää jäänreunaa seuraavan vaellusreitiltä nykyhtekeen ja ilmastonmuutokseen. Talven menetyksen pelko pukeutuu villaiseen nostalgiaan....Lumi on lämmin kuin villa, emäksinen kuin naisen hedelmöittyvä emätin. Lumi on kuin maan huopa, taivaan ja maan rakkaus, tasapaino.

Circulo Bella Artessa Villa-Kylä on kokonainen tilateos palatsin muhkeiden kivipilareiden antaen teokselle huikean aika-ulottuvuuden: alkukota ja nomadien palatsi  palatsissa.

Teosteni raamit ovat usein majoja, telttoja, suojia. Muistoja ja kertomuksia uhanalaisista paimentolaiskulttuureista, yhä harvempaan käyvien kiertolaiselämää viettävien kansojen kulttuureista, lapsuuden metsämajoista.

Tuula Nikulainen 21.10.2009