Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo: Metsänhoidollisia toimenpiteitä. 200 s. Hiilinielu tuotanto ja Miellotar 2009.
Metsäpuhetta.
Metsäpuhe kätkee metsien menetyksestä koituneen suuren surun.
"Miksi puu ei kulje?" -lause on uutisvirrasta napattua metsäpuhetta. Milloin metsäpuhe ja -uutisointi kääntyy: "Metsä kasvaa ja monimuotoistuu, hiilinielumme toimii ja voi hyvin"? Perinteisen metsäpuheen rinnalle on noussut myös uutinen: vapaaehtoinen metsänsuojelu on lisääntynyt. Onko metsänomistajilla meneillään sukupolven vai -puolenvaihdos, vai onko hätä ilmastonmuutoksesta palauttamassa metsää teollisuuden raaka-ainevarastosta takaisin osaksi luonnon monimuotoisia äidin kasvoja? Onko yleisön kasvava ymmärrys ekologisista lainalaisuuksista nostamassa metsänhoidon osaksi ilmaston suojelua? Oman sysäyksen orastavaan muutokseen on antanut valokuva-taiteilijoiden Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon toista kymmentä vuotta jatkunut tutkimus metsiemme parissa.
Ritva ja Sanni tulivat tunnetuksi suomalaista metsämytologiaa kuvaavasta teoksestaan Puiden kansa (1997). Kirjaa tehdessään taiteilijat kulkivat Suomea ristiin rastiin etsien kuvauskohteiksi suomalaista metsäkansaa ja metsäistä sielunmaisemaa. He yllättyivät metsätaloutemme totaalisuudesta. Järjestelmällinen matka syrjäseuduille oli hämmentävän samankaltainen kuin aarniometsiä biologian ja biodiversiteetin näkökulmasta etsineiden metsäaktivistien ja inventoijien kokemus ja kartoitukset viime vuosikymmeniltä.
" Niin kuin bakteeri levittäytyi tieverkosto kankaille..."
Nyt syksyllä julkaistun kirjan runsas kuvitus näyttää maailman tiheimmin rakennetun metsäautotieverkoston silmukoihin kuristuneen metsäluontomme ahdingon. Lentokoneesta otetuista kuvista entiset metsäalueet levittäytyvät raadollisina kuva-aukeina: silmänkantamattomiin lohduttoman pirstaleista mosaiikkia ja paljaita aukkohakkuita, joissa siellä täällä kyntövakojen välissä huojuvia oksansa menettäneitä keloja. Taiteilijat paljastavat kirjassaan hämmästyttäviä tilastoja: metsäautotiet levittäytyvät keskimäärin 800 metrin välein Suomen kartalla. Teos käy huolella läpi metsiemme hyötykäytön historiaa ja menetelmiä jatkaen näin Puiden kansasta alkanutta suurta metsätarinaa kohti nykypäivää. Mielenkiintoista on se miten kirja avaa metsään liittyvää retoriikka ja metsäpuheen valtaa: "oikea retoriikka saa kovakouraisen luonnon hyväksikäytön kuulostamaan hienostuneen vastuuntuntoiselta ja hälventää huolet". Kirjaa on vaikea lokeroida: se on upea, tosin ei kaunisteleva luontokuvakirja, tutkimus ja julistus, se on myös oiva opus metsänhoidon sanastoon. Puheesta nousee kuvien rinnalle kirjan toinen vahva sisältö.
Metsänhoidollisia toimenpiteitä -kirjan valokuvissa esiintyvillä metsillä on kansallinen FFCS-sertifikaatti (Finnish Forest Certificatin System). Voi vain toivoa että kirja pääsee pikaisesti käännettynä kansainväliseen levitykseen. Osa kuvista oli esillä Salon taidemuseossa Halikonlahti Green Art-näyttelyssä vuonna 2008. Tuolloin tekijät kertovat kuvaushankkeensa lähtökohdista näin:
"Useimmiten, jos lähdemme jonnekin – jonnekin omimpaamme – lähdemme metsään. Ilman metsää eksymme. Viime vuosikymmenellä teimme matkan vanhaan perinteeseemme ja mytologiaan, joka sitoi ihmisen kohtalon puihin ja ympäröivään metsään, silloin kun se vielä oli rajaton ja kaikkialle ulottuva. Nyt olemme syventyneet tämän päivän metsäsuhteeseen ja –maisemaan. Tehdessämme tätä uutta työtä, on kuin olisimme ajaneet takaa sateenkaaren päätä. Metsä pakenee edellämme ja näyttää aina siintävän vain jossakin horisontissa."
Metsäteollisuuden mene(s)tystarina
Suomalaisen metsäteollisuuden menestys on ollut osa suomalaista imagoa, mutta sen kääntöpuoli on kätkenyt monta tragediaa, joista puhuminen on ollut tuomittavaa ja häpeällistä. Ritvan ja Sepon työ paljastaa armotta metsän menetystarinan surulliset kasvot metsänlaitojen asukkaiden sanoin. Teoksessa puhuvat ihmiset, joiden elämän tehometsätalouden aiheuttama luonnontuho ja maiseman muutos on järkyttänyt. Lehti-ilmoituksella taiteilijat kutsuivat ihmisiä kertomaan metsän menetyksen kokemuksistaan. Tarinat ovat riipaisevaa luettavaa.
Sana ”metsä” tarkoitti joskus rajaa, reunaa, äärtä, jonka takaa alkoi suunnaton toinen valtakunta. Montako puuta nykyisessä kielessämme ja maisemassamme muodostaa metsän? Ritva ja Sanni kysyvät. Nyt 50-vuotta kestänyt tehometsätalous on mullistanut niin suomalaisen metsäluonnon kuin luontosuhteenkin. Metsän ääretön valtakunta on kutistunut muutamassa minuutissa läpikäveltäviksi metsäsirpaleiksi. Sanasto on vaihtunut hyötysuhdetta korostavaan kieleen, jossa ikimetsä on yli-ikäinen, vajatuottoinen, läpipääsemätön ryteikkö, aukkohakkuu metsän uudistamista ja myrkkyjen kylväminen kasvinsuojelua. Enää vain runolliset paikannimet muistuttavat menneestä: Kelokkoaho, Yölamminsuo, Sammalharju. Taiteilijat alkoivatkin nimetä metsiä uudelleen: Yksipuinen, Syvienojienpusikko, Mössösuonkannokko tai Aurausvaara.
"Pikkuhiljaa (metsä) hiipuu taka-alalle vähämerkityksellisten asioiden joukkoon, eikä enää synny edes mielikuvia siitä millaista olisi olla metsässä, syvällä, niin että se vavahduttaisi."
Tuula Nikulainen (julkaistu Salon Seudun Sanomissa)
Suojele metsää ostamalla sitä:
Ikimetsän ystävät ja luonnonperintösäätiö
