Villa - Village, woollen camp (The Prima Palace in the Palace) Madrid

Madrid Circulo de Bellas Artes 3.11-11.11.2009: Villa Village  with the theater Quo Vadis

The Prima Palace: The nomad tent of the North - primeval home

  

kuva. Kezia Kautto

Villainen leiri ja palatsi palatsissa

Sana jurtta on alunperin turkkia ja tarkoittanut maata, aluetta, leiriä. Yurt-sana on lainautunut vahingossa tarkoittamaan nomadien asumusta, puurakenteista telttaa, ensin venäjän kieleen ja sieltä muihin eurooppalaisiin kieliin.

Villa-Kylä on  teatteri Quo Vadiksen jurtta ja Villainen leiri yhdessä. Olen rakentanut jurtan ympärille leirin - maan, alueen ja ilmapiirin - joka johdattaa yleisön Quo Vadis-teatterin pyöreään palatsiin, paimentolaisten ikiaikaiseen ja korvaamattomaan huovilla katettuun olohuoneeseen,ja teatteriin.

Villainen leiri on tilateos jossa polut risteilevät pohjoisten kansojen vetäytyvää jäänreunaa seuraavan vaellusreitiltä nykyhtekeen ja ilmastonmuutokseen. Talven menetyksen pelko pukeutuu villaiseen nostalgiaan....Lumi on lämmin kuin villa, emäksinen kuin naisen hedelmöittyvä emätin. Lumi on kuin maan huopa, taivaan ja maan rakkaus, tasapaino.

Circulo Bella Artessa Villa-Kylä on kokonainen tilateos palatsin muhkeiden kivipilareiden antaen teokselle huikean aika-ulottuvuuden: alkukota ja nomadien palatsi  palatsissa.

Teosteni raamit ovat usein majoja, telttoja, suojia. Muistoja ja kertomuksia uhanalaisista paimentolaiskulttuureista, yhä harvempaan käyvien kiertolaiselämää viettävien kansojen kulttuureista, lapsuuden metsämajoista.

Tuula Nikulainen 21.10.2009 

 

Metsäpuhetta ja poimintoja "Metsänhoidollisia toimenpiteitä" kirjasta

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo: Metsänhoidollisia toimenpiteitä. 200 s. Hiilinielu tuotanto ja Miellotar 2009.




Metsäpuhetta.
Metsäpuhe kätkee metsien menetyksestä koituneen suuren surun.



"Miksi puu ei kulje?" -lause on uutisvirrasta napattua metsäpuhetta. Milloin metsäpuhe ja -uutisointi kääntyy: "Metsä kasvaa ja monimuotoistuu, hiilinielumme toimii ja voi hyvin"? Perinteisen metsäpuheen rinnalle on noussut myös uutinen: vapaaehtoinen metsänsuojelu on lisääntynyt. Onko metsänomistajilla meneillään sukupolven vai -puolenvaihdos, vai onko hätä ilmastonmuutoksesta palauttamassa metsää teollisuuden raaka-ainevarastosta takaisin osaksi luonnon monimuotoisia äidin kasvoja? Onko yleisön kasvava ymmärrys ekologisista lainalaisuuksista nostamassa metsänhoidon osaksi ilmaston suojelua? Oman sysäyksen orastavaan muutokseen on antanut valokuva-taiteilijoiden Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon toista kymmentä vuotta jatkunut tutkimus metsiemme parissa.

Ritva ja Sanni tulivat tunnetuksi suomalaista metsämytologiaa kuvaavasta teoksestaan Puiden kansa (1997). Kirjaa tehdessään taiteilijat kulkivat Suomea ristiin rastiin etsien kuvauskohteiksi suomalaista metsäkansaa ja metsäistä sielunmaisemaa. He yllättyivät metsätaloutemme totaalisuudesta. Järjestelmällinen matka syrjäseuduille oli hämmentävän samankaltainen kuin aarniometsiä biologian ja biodiversiteetin näkökulmasta etsineiden metsäaktivistien ja inventoijien kokemus ja kartoitukset viime vuosikymmeniltä.


" Niin kuin bakteeri levittäytyi tieverkosto kankaille..."

Nyt syksyllä julkaistun kirjan runsas kuvitus näyttää maailman tiheimmin rakennetun metsäautotieverkoston silmukoihin kuristuneen metsäluontomme ahdingon. Lentokoneesta otetuista kuvista entiset metsäalueet levittäytyvät raadollisina kuva-aukeina: silmänkantamattomiin lohduttoman pirstaleista mosaiikkia ja paljaita aukkohakkuita, joissa siellä täällä kyntövakojen välissä huojuvia oksansa menettäneitä keloja. Taiteilijat paljastavat kirjassaan hämmästyttäviä tilastoja: metsäautotiet levittäytyvät keskimäärin 800 metrin välein Suomen kartalla. Teos käy huolella läpi metsiemme hyötykäytön historiaa ja menetelmiä jatkaen näin Puiden kansasta alkanutta suurta metsätarinaa kohti nykypäivää. Mielenkiintoista on se miten kirja avaa metsään liittyvää retoriikka ja metsäpuheen valtaa: "oikea retoriikka saa kovakouraisen luonnon hyväksikäytön kuulostamaan hienostuneen vastuuntuntoiselta ja hälventää huolet". Kirjaa on vaikea lokeroida: se on upea, tosin ei kaunisteleva luontokuvakirja, tutkimus ja julistus, se on myös oiva opus metsänhoidon sanastoon. Puheesta nousee kuvien rinnalle kirjan toinen vahva sisältö.

Metsänhoidollisia toimenpiteitä -kirjan valokuvissa esiintyvillä metsillä on kansallinen FFCS-sertifikaatti (Finnish Forest Certificatin System). Voi vain toivoa että kirja pääsee pikaisesti käännettynä kansainväliseen levitykseen. Osa kuvista oli esillä Salon taidemuseossa Halikonlahti Green Art-näyttelyssä vuonna 2008. Tuolloin tekijät kertovat kuvaushankkeensa lähtökohdista näin:

"Useimmiten, jos lähdemme jonnekin – jonnekin omimpaamme – lähdemme metsään. Ilman metsää eksymme. Viime vuosikymmenellä teimme matkan vanhaan perinteeseemme ja mytologiaan, joka sitoi ihmisen kohtalon puihin ja ympäröivään metsään, silloin kun se vielä oli rajaton ja kaikkialle ulottuva. Nyt olemme syventyneet tämän päivän metsäsuhteeseen ja –maisemaan. Tehdessämme tätä uutta työtä, on kuin olisimme ajaneet takaa sateenkaaren päätä. Metsä pakenee edellämme ja näyttää aina siintävän vain jossakin horisontissa."


Metsäteollisuuden mene(s)tystarina

Suomalaisen metsäteollisuuden menestys on ollut osa suomalaista imagoa, mutta sen kääntöpuoli on kätkenyt monta tragediaa, joista puhuminen on ollut tuomittavaa ja häpeällistä. Ritvan ja Sepon työ paljastaa armotta metsän menetystarinan surulliset kasvot metsänlaitojen asukkaiden sanoin. Teoksessa puhuvat ihmiset, joiden elämän tehometsätalouden aiheuttama luonnontuho ja maiseman muutos on järkyttänyt. Lehti-ilmoituksella taiteilijat kutsuivat ihmisiä kertomaan metsän menetyksen kokemuksistaan. Tarinat ovat riipaisevaa luettavaa.

Sana ”metsä” tarkoitti joskus rajaa, reunaa, äärtä, jonka takaa alkoi suunnaton toinen valtakunta. Montako puuta nykyisessä kielessämme ja maisemassamme muodostaa metsän?  Ritva ja Sanni kysyvät.  Nyt 50-vuotta kestänyt tehometsätalous on mullistanut niin suomalaisen metsäluonnon kuin luontosuhteenkin. Metsän ääretön valtakunta on kutistunut muutamassa minuutissa läpikäveltäviksi metsäsirpaleiksi. Sanasto on vaihtunut hyötysuhdetta korostavaan kieleen, jossa ikimetsä on yli-ikäinen, vajatuottoinen, läpipääsemätön ryteikkö, aukkohakkuu metsän uudistamista ja myrkkyjen kylväminen kasvinsuojelua. Enää vain runolliset paikannimet muistuttavat menneestä: Kelokkoaho, Yölamminsuo, Sammalharju. Taiteilijat alkoivatkin nimetä metsiä uudelleen: Yksipuinen, Syvienojienpusikko, Mössösuonkannokko tai Aurausvaara.

"Pikkuhiljaa (metsä) hiipuu taka-alalle vähämerkityksellisten asioiden joukkoon, eikä enää synny edes mielikuvia siitä millaista olisi olla metsässä, syvällä, niin että se vavahduttaisi."

Tuula Nikulainen (julkaistu Salon Seudun Sanomissa)

Suojele metsää  ostamalla sitä:
Ikimetsän ystävät ja luonnonperintösäätiö

Aurinkohybridi

Aurinkoisista haaveista totta.

Olemme saaneet viidennen  vuodenajan: marras-joulukuun HARMA.

Harma on parasta aikaa suunnitella aurinkoisia asioita. Aurinkolämpöjärjestelmämme saa täydennystä:

syntyy aurinkohybridi!

KUN puilla lämpiävä kiertovesihella liitetään aurinkolämpöjärjestelmän akkuvaraajaan.

Vastedes käyttövesi ja märkätilojen lattiassa kiertävä vesi lämpiää talvikuukaudet hukkapuulla. Ja maaliskuulta -enää vajaa kolme kuukautta - alkaa aurinkokeräimien kautta kehräytyä lämpöä varaajaa. Pieniä aurikolämpöisiä jaksoja on luvassa jo helmikuun pakkasilla, mkäli vanhat merkit (lämmityspäiväkirjassa) vielä pitävät paikkaansa

 

Akkuvaraaja ja vesikiertoinen puuliesi

Wooly thoughts - Felt acts

Feel felt and felt 25 years 1984-2009

A felt as an artist´s media (klik pics!) - statements

SAUNA

In my childhood home we bathed once a week in a seaside sauna, which was dark and black with soot. The only bright spot was a red woollen elf which was always in a new place when we came to bathe. Because of the elf I took a tolerant attitude toward bathing, just in case, thinking the woollen elf might somehow bring luck to the bathers and the bathhouse itself, I thought the guardian spirit of the sauna lived in the elf. Other memories of trips to the sauna are the colder-than-cold antechamber, and the waters, both ice-cold and boiling hot and trying to find a suitable mixture of the two for washing in.

As a child I also learned that wool is a good substance and that woollen clothes are more valuable than other clothes. Swellings and other slight bruises were cured by pressing wool against them, wool helped cure my grandparents´ aches and pains, and woollen socks gave immediate relief to my own neuralgic (“growing-”) pains. Woolly felt boots were the only proper footwear in subzero weather if you wanted to avoid getting frozen toes. I got my first experience in felting when I made snowballs while wearing woollen mittens. Repeated rubbing with snow made the soft mittens into stiff felt ones.

As an adult, I continue to work with hot and cold waters, searching for the best temperature, but now I try to speed up the felting process.  

 

LOVE WITH FELT
Wool has become my most beloved material, for its healing and protective power, but also because the working process touches my most feminine essence. Felting is an alkaline process. We need alkali in order the wool to felt. Fertiization of a woman requires the alkali surroundings of the vagina. Felting is like giving birth. It cannot be an accident that words in Finnish language EMÄ (mother, dam), EMÄntä (hostess, wife), EMÄtin (vagina) and EMÄs (alkaline) resemble one another.

THE MOTHER FELT AND THE BIRTH OF A NEW FELT
In 1992 I had the honoured and opportunity to teach the forgotten talent of making felt-bootsmaking in West-Mongolia. In return I learned the local nomadic life and the skill of making large yurt felts drawn by a horse. Mongolia has received a name in my stories, The land of Mother Felt. The nomads call an old “helping” felt mother, who gives birth to a new felt, a daughter. The Oldest women traditionally have the responsibility of laying the wool on mother felt. Nomads say women have natural magic talents. These talents ensure successful birth of the new felt. All families of the Village and all ages from grandparents to small kids take part in the felting process.

On the slopes of the Altai mountain I comprehended and found a familiar feminine word: EME. The meaning of eme in Mongolian is feminine, wife, midwife, medicine and herb. The vegetation on the mountain slopes was low and prickly; the air was a mixture of scents of strong herbs. You could see small wool flocks caught in thorns around. When I saw this, I understood that in the early days the loose wool flocks from wild sheep were gathered to be used as padding for the sleeping place in the yurt. Of course The First felt in the world was created with love-making!

THE MAGIC OF SHEEP – FELT AS SACRED SIGNIFICATION
My experience is that only the wool from a live sheep felts. Felt is the oldest ennobled substance and the “second skin” of the man. It is living substance giving spirit and life to all art representations. Just as a tattooed skin is alive (also ancient nomadic art), felted wool is alive. Both serve to bring together man, spirit, nature and journey. The felting process itself is part dance, part trance.

Domestic sheep were not treated as totem animals, but they are very valuable. Their wild ancestors are described in ancient Mongolian felt a lot; a wild sheep is one of the most frequently represented animal figure. Sheep is also the most eaten animal in various rituals. The appreciation of the sheep is high also still in the present Mongolia: out of ten matters which the Mongolians regarded as most important, sheep is the first and surely not because of its nutritive value. From the living wool that is walking along, man gets materials for sheds, yurt and clothing, art and ritual. At the same time the sheep carries in his back a living story and knowledge of the days of ancestors.

Wool for me is a living agent with its own memory and physics. Felting works as a receiver, a navel cord, between knowledge, thoughts and feelings and the surrounding world, between the present and the past. My work with felt is a research about connection and knowledge between natural science, mythology and a living metaphysics.

Tuula Nikulainen c 1992/2004/2007

Tip of the Iceberg (2007 - ) - Jäävuoren huippu

Aotearoa New Zeaand 2007 Southland Museum and the Art Gallery Invegarcil, MOM, Nelson:

Talvileiri - The Winter Camp (2004 - )

Talvi

Suhteeni sinuun on muuttunut. Ennen raskas valkea läsnäolosi johdatti ajatukseni uneen, uuvutti ruumiini vastentahtoisesti talvihorrokseen. Tuskin oli kevät pyyhkäissyt viimeisen kalman hohtavan peittosi taivaan tuuliin kun jo alkoi piinallinen valmistautuminen uuteen tuloosi: puurrettava taas taivaisiin asti ulottuvat vuoret polttopuita hillitsemään tuliaisiasi, kohmetta, sisuksista nousevaa kylmänhuurua, sielunpakoa, joka sulauttaa värit ja ääriviivat toisiinsa. Kaunis ja kylmääkin kylmempi kidetanssisi peitti kotini kaikki valoaukot. Kuitenkin lapsuuteni muistoissa olit aina muuntautuva, pehmeä, tarvittaessa kova, runsas, valoisa, leikkisä, odotettu ystävä joka tarjosi tuhansia mahdollisuuksia huikeisiin seikkailuihin.

Nyt odotan sinua kiihkeästi, kuin rakastani jonka sylelyä hetki hetkeltä vapisevampana. Mitä karmaisevimmin ja kovemmin piiskaat maankuoren läpitunkemattomaksi, peität mustan maiseman lumisella hohteellasi, sitä vahvemmin syntyy mieltä hyväilevä tunne kaiken jatkuvuudesta, elonkierron uskollisuudesta. Kunnes taas kevät pyyhkäisee kaiken kimmellyksen sekä varmuuden lähettämällä ennenaikaisia paluumuuttajia visertämään merkillisiä laulujaan. Kunnes taas aurinko porottaa ennen kokemattoman pisteliäästi hukuttaen kaiken puhtaan ja kristallisoituneen imelään ja petolliseen maatuvan mullan ja uuden ruohon tuoksuun… Keväisestä polttopuu-rituaalista on tullut anteeksipyyntöä ja anelua: tule takaisin!.

Tuula Nikulainen, huhtikuussa 2005

Kohti Pesäpäiviä

Kohti pesäpäiviä!

Pesäpäivät! Kuulostaa lämpöisältä, emoisalta, kodikkaalta....olen kuullut 1800- luvulla eläneestä psykiatrista, joka laittoi mielenhäiriöiset potilaansa ensi töikseen rakentamaan pesän puuhun? Mielen eheytymisen merkiksi potilas, ihminen, laskeutui puusta alas...

Pesäpäivinä rakennamme puun, mutta harvoin pesää...Perinteinen joulupuu syntyy metsästä kaadetusta puusta, vaikka nyt on suunnaton kiire istuttaa lisää puita ja puita, hiilensitojia, rakentaa puusta pesiä, kerrospesiä, hiilinielutaloja, joiden katot ja seinustat kasvavat vehreää pensaikkoa, asfalttipihojen tilalle aurinkoa yhteyttävää hiilinielu-kasvimattoa....

....toiveita kansainvälisen ilmastokokouksen (Kööpenhamina) alla - en paljon pane toivoa kokoukselle, en uskalla.


Aurinkoäiti, Aurinkohirvi ja Aurinkopoika

Pesäpäivät? kysyi ystäväni. Kas kun aurinko jää talvipäivänseisauksena pesään eikä hievahda kolmeen päivään radallaan! Päivän pituus tai paremminkin lyhyys pysyy ennallaan auringon pesiessä puolivuotiskiertonsa toisessa päässä, tarttuakseen taas jouluna hirveä sarvista palatakseen radalleen. Tätä kolmen vuorokauden ajanjaksoa talvipäivän seisauksesta Jouluun on vanha kansa nimittänyt pesäpäiviksi - vastaava ajanjakso löytyy myös kesäpäivän seisauksesta Juhannukseen.

Kevätpuolen auringon saattaja on aurinkohirvi -tai peura, joka sarvissaan palauttaa päivänkierron ennalleen. Hevoset ovat olleet aurinkohirvien maallisia edustajia ja näin saaneet vauhdittaa päivän pitenemistä joulunajan kilpa-ajoissa sitten roomalaisten aurinkojuhlien... Auringon houkuttamiseksi, tai ehkä aurinkopeuran uuden auringon synnytyksen onnistumiseksi , on jouluna sytytetty tulia ja syöty uhriateria tallissa. Jouluna myös keväinen varsa tuotiin tupaan voimistavalle ja kasvun takaavalle aterialle ja varsan korkeus merkattiin porstuan ovenpieleen. Suomessa keski-aikaiset noituus-oikeudenkäynnit koskivatkin suurimmaksi osaksi näitä jouluisia syömärituaaleja tallin puolella.

Ruotsinvallan aikaiset paperit ja lakisäädökset kertovat myös suomalaisten kesyttäneen ja ratsastaneen hirvellä, tosin asiakirjatietojen mukaan ei niin jalojen tarkoitusperien ajamina. Elias Lönnrot rinnastaa myös hirven ja hevosen Kalevalan kosiorunossa: miehen on ensin hirvi hiihdettävä ja hepo suitsittava. Hirvet ja peurat sekoittuvat eri tarinaperinteissä. Todennäköisesti aurinkohirvi on lajilleen peura, sillä myös naaraspeura kantaa sarvia - ja aurinkopeura on ikäänkuin uuden auringon synnyttäjä. Itäisten kielisukukansojemme folklore ja muinaiset pronssikorut sisältävät runsaasti kuvauksia hevos- ja peuramytologian kiinnittymisestä aurinkoon. Naisten haudoista löydetyt valukauhat ja upokkaat kertovat siitä, että naiset ovat todennäköisesti myös valaneet aurinkopeuraa esittävät korut.

Au Rinko ja Kultaiset vuoret

Länsi-Mongolian paimentolaiset Altai vuorten kupeessa kertoivat allekirjoittaneelle 90-luvun alussa pelkäävänsä kiinalaisten valloitusta, sillä Altai-vuoret ovat täynnä kultaa. Pelko kiinalaisten tulemisesta oli väärä, mutta monikansalliset kaivosyhtiöt ovat valloittaneet  Altai-vuorten rinteet kullan, malmin ja uraanin etsintään...

Altai vuorten ylätasankoja 2700 vuotta sitten laidunmainaan pitäneet skyytit ovat pukeneet osan hevosistaan hautojen lepoon huovasta valmistettuihin peuransarviin. Hevosten valjaiden yksityiskohdat, soljet sekä remminjakajat ovat pieniä lehtikullattuja hirviä. Ehkä näin on uskottu palautettavan hevoset takaisin hirvimaailman taivaallisiin tehtäviin päivänkierron ja elonpyörän vartijoiksi. Pazyryk-kulttuuriin (n. 700-400 e.a.) kuuluvat semi-nomadit hautasivat tietäjänsä, shamaaninsa ja muun ylhäisönsä palsamoituina sekä hyvin varusteltuina tilaviin puusta rakennettuihin kurgaaneihin. Vainajat saivat mukaansa valjakollisen, eli neljästä kuuteen vetohevosta, aurinkopeuravaljaineen kuoleman jälkeiselle matkalleen "auringon tuolle puolen". Mielenkiintoinen palsamointiin liittyvä yksityiskohta on naisten ompelu hevosenjouhilla ja miesten hamppulangalla. Naiset synnyttäjinä on liitetty aurinkoon, aurinkopeuran ja auringon elämää synnyttäviin voimiin. Mahdollisesti naisten hevosenkesytys- ja käsittelytaidot ovat vahvistaneet tätä yhteyttä. Ei siis ihme että myös kristillisessä maailmassa, jonka uskonnon alkujuuret ulottuvat paimentolaisten maailmankuvaan, äiti Maria synnytti poikansa hevostallissa. Molemmat, sekä äiti ja poika ovat sittemmin saaneet auringonkehrän päänsä ympärille. Auringonkierron ja pesäpäivän vaikutus on siirtynyt myös pääsiäisen mytologiaan, jossa aurinkoäidin poika syntyy kuolleista kolmantena päivänä.