Muinoin ihmiset ovat pitäneet hevosta taivaallisen aurinkohirven - tai peuran varsana tai sukulaisena. Altai-vuorilla noin 800-400 eaa vaeltaneet skyytti-paimentolaiset hautasivat valjastettuja hevosia vainajiensa mukana kuoleman jälkeisiä matkoja varten. Hevoset saivat otsalleen huovasta ja nahasta valmistetut hirvensarvet. Valjaita koristelivat pienet puiset lehtikullatut aurinkopeura-veistokset. Hevonen on ollut myös tietäjien välittäjä- ja apueläin ihmisen ja tuonpuoleisen välillä. Siitä esimerkkinä mm. siperialaisten shamaanien keppihevoset (jotka kulkevat meillä vieläkin kielikuvana "turvautua keppihevoseen"). Myös shamaanirumpua on kutsuttu hevoseksi. Hevonen -sanan alkuperä hepo, hepona, heponen juontaa kelttien ja roomalaisten hevosella ratsastavan hedelmällisyyden jumalattaren Eponan nimestä. Hirvihevosella ratsastavaa aurinkojumalatarta on kuvattu paljon suomalais-ugrilaisissa pronssivaluissa. Aurinkopeura, auringon uudelleen synnyttäjä ja sarvipäinen peura-äiti.
Elias Lönnrotin Kalevala-eepoksen keskeinen koossa pitäjä on hevonen. Reki vierii runosta toiseen. Taustaa Kalevan hevosten runsaudelle löytyy, paitsi Lönnrotin omista hevoskokemuksista ja metsäsuomalaisten silloisesta hevoskulttuurista, kansanrunoissa usein esiintyvistä aloitussäkeistä joissa lähdetään "kuloharjan kuunteloon". Kalevalaan on siirtynyt runsaasti aineksia vienalaisista häärunoista, joissa korostuvat hevosen arvo ja asema hää-siirtymäriitissä. Hevonen on ja on ollut myyttinen eläin, jonka hallitseminen vaati erityisiä lahjoja. Hevosen kesyttäminen on kuin matka luonnonvoimien ytimeen ja ymmärtämiseen. Lönnrot ihaili metsäsuomalaisten tapaa pitää hevosiaan vapaina taukopaikoilla. Hevosen käsittely korpien keskellä poikkesi huomattavasti silloisesta länsi-suomalaisesta työhevoskulttuurista. Lukekaapa Kalevalasta Hiiden hirven hiihto ja upea Lemminkäisen kohtaaminen villihevosen kanssa, jossa lopulta hiidenhepo painaa vapaaehtoisesti päänsä shamaanin koltsasiin eli päitsiin! (Hevoskuiskausta ennen hevoskuiskaajaa...)
Joulu on perinteisesti keskittynyt talliin: jouluaattona tallissa syötiin eläinuhri, usein jouluhauki tai -orava uhriryyppyjen kera. Keski-aikaisissa noitaoikeudenkäynneissä suomalaisille lankesi usein tuomio juuri tallissa tapahtuneesta uhraamisesta. Jouluna myös varsa tuotiin sisälle tupaan syömään. Näin osoitettiin aurinkohirvelle, luonnon kiertokulun ylläpitäjälle, kuuliaisuutta hoivaamalla hänen laumaansa erityisen huolella. Onhan pesäpäivät ollut jännittävää aikaa: jos ei Päivä enää nousisikaan! Kun joulupäivän sarastaessa taivaalla näkyivät selvät merkit aurinkohirven paluusta radalleen eli aamuaurinko oli noussut pesästään, valjastettiin hevoset iloiseen kilpa-ajoon - myöhemmin kilpa-ajoon joulukirkkoon.
Rooman katolinen kirkko muutti muinaiset luonnonkiertoon kuuluvat juhlapäivät kristillisiksi. Vuoden 350 jkr tietämillä päätettiin että Joulusta tulee Jeesuksen syntymäpäivä ja Pyhästä Tapanista hevosten ja hevosihmisten suojelija. Näin varsinainen hevospäivä siirtyi toiseen joulupäivään eli Tapanin päivään. Tosin Suomeen kristillinen jouluperinne saapui hiljalleen vasta tuhat vuotta myöhemmin, ensin rannikolle ja vielä myöhemmin metsä-Suomeen.
On mielenkiintoista katsoa millainen joulusoppa on syntynyt näistä perinteisistä ja uskonnollisista aineksista vahvoilla kaupallisilla lisäaineilla maustettuna. Hallitsevaksi joulun visuaaliseksi elementiksi on noussut Coca-Cola brändityöryhmän luoma joulupukki. Cokis-pukin puvustajat tosin ovat taustatyönsä perinteiden parissa tehneet: pukilla on piirteitä pyhimyksien ja vaeltavien munkkien ulkoisesta habituksesta ja ainakin takki muistuttaa etäisesti siperialaisten shamaanien punaiseksi värjättyä "parkaa", jossa toisinaan oli jätetty valkoinen turkisreuna näkyviin. Eläinuhri on siirtynyt tallista tupaan jouluaaton notkuvan ruokapöydän keskiöön, ja on useimmiten sika. Joulupöydän lanttu-, porkkana- ja perunalaatikot vielä muistuttavat siitä "viimeisten nahistuiden vihannesten" todellisuudesta, jossa suomalaisetkin elivät ennen supermarketteja. Joulun jälkeen mentiin kohti tammikuun talvennapaa jolloin oli vasta "talvi puolessa ja nälkä suolessa"...
Eipä silti: joulu on pukkien aikaa. Pukit ja pässit tuotiin juuri jouluna vuohitalliin ja lampolaan. Ja hedelmällisyyttä toivottiin, sillä aikaisin keväällä syntyvät karitsat toisivat paitsi pehmeitä villoja myös piristystä muutoin varsin niukaksi käyneeseen ruokavalioon. Onpa jouluun sekoittunut piirteitä muinais-suomalaisesta kekri-perinteestäkin sekä tammikuisesta Nuuttipukista. Pesäpäivinä on todennäköisesti tulia sytytelty valon ylläpitämiseksi ja myös aurinkohirven pesästä taivaan radalle saattamiseksi. Ulkotulilla kuusi palaa räiskyen, iloisesti tulittaen. Pesäpäivinä on täytynyt olla myös "kiltti", tehdä lahjoja ja hyviä tekoja ystäville ja luonnon haltioille, sekä ruokkia erityisesti pikkulintuja ja aurinkopeuran sukulaisia. Pesäpäiviin mennessä oli kaikki kolina, raskaat työt, puhde- ja metsätyöt sekä joulusiivoukset saatu päätökseen, jotta aurinkohirven pesintä onnistuu -jokaisen sydämessä.
Ja näyttää se aurinko taas palanneen pyörivälle radalleen (sana joulu = hjul = pyörä, kehrä).
Hyvää uutta aurinkokierron vuotta!
