28. joulukuuta 2009

Villa - Village, woollen camp (The Prima Palace in the Palace) Madrid

Madrid Circulo de Bellas Artes 3.11-11.11.2009: Villa Village  with the theater Quo Vadis

The Prima Palace: The nomad tent of the North - primeval home

kuva. Kezia Kautto

Villainen leiri ja palatsi palatsissa

Sana jurtta on alunperin turkkia ja tarkoittanut maata, aluetta, leiriä. Yurt-sana on lainautunut vahingossa tarkoittamaan nomadien asumusta, puurakenteista telttaa, ensin venäjän kieleen ja sieltä muihin eurooppalaisiin kieliin.


Villa-Kylä on  teatteri Quo Vadiksen jurtta ja Villainen leiri yhdessä. Olen rakentanut jurtan ympärille leirin - maan, alueen ja ilmapiirin - joka johdattaa yleisön Quo Vadis-teatterin pyöreään palatsiin, paimentolaisten ikiaikaiseen ja korvaamattomaan huovilla katettuun olohuoneeseen,ja teatteriin.

Villainen leiri on tilateos jossa polut risteilevät pohjoisten kansojen vetäytyvää jäänreunaa seuraavan vaellusreitiltä nykyhtekeen ja ilmastonmuutokseen. Talven menetyksen pelko pukeutuu villaiseen nostalgiaan....Lumi on lämmin kuin villa, emäksinen kuin naisen hedelmöittyvä emätin. Lumi on kuin maan huopa, taivaan ja maan rakkaus, tasapaino.

Circulo Bella Artessa Villa-Kylä on kokonainen tilateos palatsin muhkeiden kivipilareiden antaen teokselle huikean aika-ulottuvuuden: alkukota ja nomadien palatsi  palatsissa.

Teosteni raamit ovat usein majoja, telttoja, suojia. Muistoja ja kertomuksia uhanalaisista paimentolaiskulttuureista, yhä harvempaan käyvien kiertolaiselämää viettävien kansojen kulttuureista, lapsuuden metsämajoista.

Tuula Nikulainen 21.10.2009 

 



26. joulukuuta 2009

Metsäpuhetta ja poimintoja "Metsänhoidollisia toimenpiteitä" kirjasta



Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo: Metsänhoidollisia toimenpiteitä. 200 s. Hiilinielu tuotanto ja Miellotar 2009.




Metsäpuhetta.
Metsäpuhe kätkee metsien menetyksestä koituneen suuren surun.



"Miksi puu ei kulje?" -lause on uutisvirrasta napattua metsäpuhetta. Milloin metsäpuhe ja -uutisointi kääntyy: "Metsä kasvaa ja monimuotoistuu, hiilinielumme toimii ja voi hyvin"? Perinteisen metsäpuheen rinnalle on noussut myös uutinen: vapaaehtoinen metsänsuojelu on lisääntynyt. Onko metsänomistajilla meneillään sukupolven vai -puolenvaihdos, vai onko hätä ilmastonmuutoksesta palauttamassa metsää teollisuuden raaka-ainevarastosta takaisin osaksi luonnon monimuotoisia äidin kasvoja? Onko yleisön kasvava ymmärrys ekologisista lainalaisuuksista nostamassa metsänhoidon osaksi ilmaston suojelua? Oman sysäyksen orastavaan muutokseen on antanut valokuva-taiteilijoiden Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon toista kymmentä vuotta jatkunut tutkimus metsiemme parissa.

Ritva ja Sanni tulivat tunnetuksi suomalaista metsämytologiaa kuvaavasta teoksestaan Puiden kansa (1997). Kirjaa tehdessään taiteilijat kulkivat Suomea ristiin rastiin etsien kuvauskohteiksi suomalaista metsäkansaa ja metsäistä sielunmaisemaa. He yllättyivät metsätaloutemme totaalisuudesta. Järjestelmällinen matka syrjäseuduille oli hämmentävän samankaltainen kuin aarniometsiä biologian ja biodiversiteetin näkökulmasta etsineiden metsäaktivistien ja inventoijien kokemus ja kartoitukset viime vuosikymmeniltä.


" Niin kuin bakteeri levittäytyi tieverkosto kankaille..."

Nyt syksyllä julkaistun kirjan runsas kuvitus näyttää maailman tiheimmin rakennetun metsäautotieverkoston silmukoihin kuristuneen metsäluontomme ahdingon. Lentokoneesta otetuista kuvista entiset metsäalueet levittäytyvät raadollisina kuva-aukeina: silmänkantamattomiin lohduttoman pirstaleista mosaiikkia ja paljaita aukkohakkuita, joissa siellä täällä kyntövakojen välissä huojuvia oksansa menettäneitä keloja. Taiteilijat paljastavat kirjassaan hämmästyttäviä tilastoja: metsäautotiet levittäytyvät keskimäärin 800 metrin välein Suomen kartalla. Teos käy huolella läpi metsiemme hyötykäytön historiaa ja menetelmiä jatkaen näin Puiden kansasta alkanutta suurta metsätarinaa kohti nykypäivää. Mielenkiintoista on se miten kirja avaa metsään liittyvää retoriikka ja metsäpuheen valtaa: "oikea retoriikka saa kovakouraisen luonnon hyväksikäytön kuulostamaan hienostuneen vastuuntuntoiselta ja hälventää huolet". Kirjaa on vaikea lokeroida: se on upea, tosin ei kaunisteleva luontokuvakirja, tutkimus ja julistus, se on myös oiva opus metsänhoidon sanastoon. Puheesta nousee kuvien rinnalle kirjan toinen vahva sisältö.

Metsänhoidollisia toimenpiteitä -kirjan valokuvissa esiintyvillä metsillä on kansallinen FFCS-sertifikaatti (Finnish Forest Certificatin System). Voi vain toivoa että kirja pääsee pikaisesti käännettynä kansainväliseen levitykseen. Osa kuvista oli esillä Salon taidemuseossa Halikonlahti Green Art-näyttelyssä vuonna 2008. Tuolloin tekijät kertovat kuvaushankkeensa lähtökohdista näin:

"Useimmiten, jos lähdemme jonnekin – jonnekin omimpaamme – lähdemme metsään. Ilman metsää eksymme. Viime vuosikymmenellä teimme matkan vanhaan perinteeseemme ja mytologiaan, joka sitoi ihmisen kohtalon puihin ja ympäröivään metsään, silloin kun se vielä oli rajaton ja kaikkialle ulottuva. Nyt olemme syventyneet tämän päivän metsäsuhteeseen ja –maisemaan. Tehdessämme tätä uutta työtä, on kuin olisimme ajaneet takaa sateenkaaren päätä. Metsä pakenee edellämme ja näyttää aina siintävän vain jossakin horisontissa."


Metsäteollisuuden mene(s)tystarina

Suomalaisen metsäteollisuuden menestys on ollut osa suomalaista imagoa, mutta sen kääntöpuoli on kätkenyt monta tragediaa, joista puhuminen on ollut tuomittavaa ja häpeällistä. Ritvan ja Sepon työ paljastaa armotta metsän menetystarinan surulliset kasvot metsänlaitojen asukkaiden sanoin. Teoksessa puhuvat ihmiset, joiden elämän tehometsätalouden aiheuttama luonnontuho ja maiseman muutos on järkyttänyt. Lehti-ilmoituksella taiteilijat kutsuivat ihmisiä kertomaan metsän menetyksen kokemuksistaan. Tarinat ovat riipaisevaa luettavaa.

Sana ”metsä” tarkoitti joskus rajaa, reunaa, äärtä, jonka takaa alkoi suunnaton toinen valtakunta. Montako puuta nykyisessä kielessämme ja maisemassamme muodostaa metsän?  Ritva ja Sanni kysyvät.  Nyt 50-vuotta kestänyt tehometsätalous on mullistanut niin suomalaisen metsäluonnon kuin luontosuhteenkin. Metsän ääretön valtakunta on kutistunut muutamassa minuutissa läpikäveltäviksi metsäsirpaleiksi. Sanasto on vaihtunut hyötysuhdetta korostavaan kieleen, jossa ikimetsä on yli-ikäinen, vajatuottoinen, läpipääsemätön ryteikkö, aukkohakkuu metsän uudistamista ja myrkkyjen kylväminen kasvinsuojelua. Enää vain runolliset paikannimet muistuttavat menneestä: Kelokkoaho, Yölamminsuo, Sammalharju. Taiteilijat alkoivatkin nimetä metsiä uudelleen: Yksipuinen, Syvienojienpusikko, Mössösuonkannokko tai Aurausvaara.

"Pikkuhiljaa (metsä) hiipuu taka-alalle vähämerkityksellisten asioiden joukkoon, eikä enää synny edes mielikuvia siitä millaista olisi olla metsässä, syvällä, niin että se vavahduttaisi."

Tuula Nikulainen (julkaistu Salon Seudun Sanomissa)

Suojele metsää  ostamalla sitä:
Ikimetsän ystävät ja luonnonperintösäätiö

8. joulukuuta 2009

Aurinkohybridi

Aurinkoisista haaveista totta.
Olemme saaneet viidennen  vuodenajan: marras-joulukuun HARMA.
Harma on parasta aikaa suunnitella aurinkoisia asioita. Aurinkolämpöjärjestelmämme saa täydennystä:
syntyy aurinkohybridi!
KUN puilla lämpiävä kiertovesihella liitetään aurinkolämpöjärjestelmän akkuvaraajaan.
Vastedes käyttövesi ja märkätilojen lattiassa kiertävä vesi lämpiää talvikuukaudet hukkapuulla. Ja maaliskuulta -enää vajaa kolme kuukautta - alkaa aurinkokeräimien kautta kehräytyä lämpöä varaajaa. Pieniä aurikolämpöisiä jaksoja on luvassa jo helmikuun pakkasilla, mkäli vanhat merkit (lämmityspäiväkirjassa) vielä pitävät paikkaansa


Akkuvaraaja ja vesikiertoinen puuliesi

5. joulukuuta 2009

Wooly thoughts - Felt acts



Feel felt and felt 25 years 1984-2009
A felt as an artist´s media (klik pics!) - statements

SAUNA
In my childhood home we bathed once a week in a seaside sauna, which was dark and black with soot. The only bright spot was a red woollen elf which was always in a new place when we came to bathe. Because of the elf I took a tolerant attitude toward bathing, just in case, thinking the woollen elf might somehow bring luck to the bathers and the bathhouse itself, I thought the guardian spirit of the sauna lived in the elf. Other memories of trips to the sauna are the colder-than-cold antechamber, and the waters, both ice-cold and boiling hot and trying to find a suitable mixture of the two for washing in.
As a child I also learned that wool is a good substance and that woollen clothes are more valuable than other clothes. Swellings and other slight bruises were cured by pressing wool against them, wool helped cure my grandparents´ aches and pains, and woollen socks gave immediate relief to my own neuralgic (“growing-”) pains. Woolly felt boots were the only proper footwear in subzero weather if you wanted to avoid getting frozen toes. I got my first experience in felting when I made snowballs while wearing woollen mittens. Repeated rubbing with snow made the soft mittens into stiff felt ones.
As an adult, I continue to work with hot and cold waters, searching for the best temperature, but now I try to speed up the felting process.  
 

LOVE WITH FELT
Wool has become my most beloved material, for its healing and protective power, but also because the working process touches my most feminine essence. Felting is an alkaline process. We need alkali in order the wool to felt. Fertiization of a woman requires the alkali surroundings of the vagina. Felting is like giving birth. It cannot be an accident that words in Finnish language EMÄ (mother, dam), EMÄntä (hostess, wife), EMÄtin (vagina) and EMÄs (alkaline) resemble one another.

THE MOTHER FELT AND THE BIRTH OF A NEW FELT
In 1992 I had the honoured and opportunity to teach the forgotten talent of making felt-bootsmaking in West-Mongolia. In return I learned the local nomadic life and the skill of making large yurt felts drawn by a horse. Mongolia has received a name in my stories, The land of Mother Felt. The nomads call an old “helping” felt mother, who gives birth to a new felt, a daughter. The Oldest women traditionally have the responsibility of laying the wool on mother felt. Nomads say women have natural magic talents. These talents ensure successful birth of the new felt. All families of the Village and all ages from grandparents to small kids take part in the felting process.

On the slopes of the Altai mountain I comprehended and found a familiar feminine word: EME. The meaning of eme in Mongolian is feminine, wife, midwife, medicine and herb. The vegetation on the mountain slopes was low and prickly; the air was a mixture of scents of strong herbs. You could see small wool flocks caught in thorns around. When I saw this, I understood that in the early days the loose wool flocks from wild sheep were gathered to be used as padding for the sleeping place in the yurt. Of course The First felt in the world was created with love-making!

THE MAGIC OF SHEEP – FELT AS SACRED SIGNIFICATION
My experience is that only the wool from a live sheep felts. Felt is the oldest ennobled substance and the “second skin” of the man. It is living substance giving spirit and life to all art representations. Just as a tattooed skin is alive (also ancient nomadic art), felted wool is alive. Both serve to bring together man, spirit, nature and journey. The felting process itself is part dance, part trance.

Domestic sheep were not treated as totem animals, but they are very valuable. Their wild ancestors are described in ancient Mongolian felt a lot; a wild sheep is one of the most frequently represented animal figure. Sheep is also the most eaten animal in various rituals. The appreciation of the sheep is high also still in the present Mongolia: out of ten matters which the Mongolians regarded as most important, sheep is the first and surely not because of its nutritive value. From the living wool that is walking along, man gets materials for sheds, yurt and clothing, art and ritual. At the same time the sheep carries in his back a living story and knowledge of the days of ancestors.

Wool for me is a living agent with its own memory and physics. Felting works as a receiver, a navel cord, between knowledge, thoughts and feelings and the surrounding world, between the present and the past. My work with felt is a research about connection and knowledge between natural science, mythology and a living metaphysics.

Tuula Nikulainen c 1992/2004/2007

3. joulukuuta 2009

Talvileiri - The Winter Camp (2004 - )




Talvi

Suhteeni sinuun on muuttunut. Ennen raskas valkea läsnäolosi johdatti ajatukseni uneen, uuvutti ruumiini vastentahtoisesti talvihorrokseen. Tuskin oli kevät pyyhkäissyt viimeisen kalman hohtavan peittosi taivaan tuuliin kun jo alkoi piinallinen valmistautuminen uuteen tuloosi: puurrettava taas taivaisiin asti ulottuvat vuoret polttopuita hillitsemään tuliaisiasi, kohmetta, sisuksista nousevaa kylmänhuurua, sielunpakoa, joka sulauttaa värit ja ääriviivat toisiinsa. Kaunis ja kylmääkin kylmempi kidetanssisi peitti kotini kaikki valoaukot. Kuitenkin lapsuuteni muistoissa olit aina muuntautuva, pehmeä, tarvittaessa kova, runsas, valoisa, leikkisä, odotettu ystävä joka tarjosi tuhansia mahdollisuuksia huikeisiin seikkailuihin.

Nyt odotan sinua kiihkeästi, kuin rakastani jonka sylelyä hetki hetkeltä vapisevampana. Mitä karmaisevimmin ja kovemmin piiskaat maankuoren läpitunkemattomaksi, peität mustan maiseman lumisella hohteellasi, sitä vahvemmin syntyy mieltä hyväilevä tunne kaiken jatkuvuudesta, elonkierron uskollisuudesta. Kunnes taas kevät pyyhkäisee kaiken kimmellyksen sekä varmuuden lähettämällä ennenaikaisia paluumuuttajia visertämään merkillisiä laulujaan. Kunnes taas aurinko porottaa ennen kokemattoman pisteliäästi hukuttaen kaiken puhtaan ja kristallisoituneen imelään ja petolliseen maatuvan mullan ja uuden ruohon tuoksuun… Keväisestä polttopuu-rituaalista on tullut anteeksipyyntöä ja anelua: tule takaisin!.

Tuula Nikulainen, huhtikuussa 2005

2. joulukuuta 2009

Kohti Pesäpäiviä

Kohti pesäpäiviä!

Pesäpäivät! Kuulostaa lämpöisältä, emoisalta, kodikkaalta....olen kuullut 1800- luvulla eläneestä psykiatrista, joka laittoi mielenhäiriöiset potilaansa ensi töikseen rakentamaan pesän puuhun? Mielen eheytymisen merkiksi potilas, ihminen, laskeutui puusta alas...

Pesäpäivinä rakennamme puun, mutta harvoin pesää...Perinteinen joulupuu syntyy metsästä kaadetusta puusta, vaikka nyt on suunnaton kiire istuttaa lisää puita ja puita, hiilensitojia, rakentaa puusta pesiä, kerrospesiä, hiilinielutaloja, joiden katot ja seinustat kasvavat vehreää pensaikkoa, asfalttipihojen tilalle aurinkoa yhteyttävää hiilinielu-kasvimattoa....

....toiveita kansainvälisen ilmastokokouksen (Kööpenhamina) alla - en paljon pane toivoa kokoukselle, en uskalla.


Aurinkoäiti, Aurinkohirvi ja Aurinkopoika

Pesäpäivät? kysyi ystäväni. Kas kun aurinko jää talvipäivänseisauksena pesään eikä hievahda kolmeen päivään radallaan! Päivän pituus tai paremminkin lyhyys pysyy ennallaan auringon pesiessä puolivuotiskiertonsa toisessa päässä, tarttuakseen taas jouluna hirveä sarvista palatakseen radalleen. Tätä kolmen vuorokauden ajanjaksoa talvipäivän seisauksesta Jouluun on vanha kansa nimittänyt pesäpäiviksi - vastaava ajanjakso löytyy myös kesäpäivän seisauksesta Juhannukseen.

Kevätpuolen auringon saattaja on aurinkohirvi -tai peura, joka sarvissaan palauttaa päivänkierron ennalleen. Hevoset ovat olleet aurinkohirvien maallisia edustajia ja näin saaneet vauhdittaa päivän pitenemistä joulunajan kilpa-ajoissa sitten roomalaisten aurinkojuhlien... Auringon houkuttamiseksi, tai ehkä aurinkopeuran uuden auringon synnytyksen onnistumiseksi , on jouluna sytytetty tulia ja syöty uhriateria tallissa. Jouluna myös keväinen varsa tuotiin tupaan voimistavalle ja kasvun takaavalle aterialle ja varsan korkeus merkattiin porstuan ovenpieleen. Suomessa keski-aikaiset noituus-oikeudenkäynnit koskivatkin suurimmaksi osaksi näitä jouluisia syömärituaaleja tallin puolella.

Ruotsinvallan aikaiset paperit ja lakisäädökset kertovat myös suomalaisten kesyttäneen ja ratsastaneen hirvellä, tosin asiakirjatietojen mukaan ei niin jalojen tarkoitusperien ajamina. Elias Lönnrot rinnastaa myös hirven ja hevosen Kalevalan kosiorunossa: miehen on ensin hirvi hiihdettävä ja hepo suitsittava. Hirvet ja peurat sekoittuvat eri tarinaperinteissä. Todennäköisesti aurinkohirvi on lajilleen peura, sillä myös naaraspeura kantaa sarvia - ja aurinkopeura on ikäänkuin uuden auringon synnyttäjä. Itäisten kielisukukansojemme folklore ja muinaiset pronssikorut sisältävät runsaasti kuvauksia hevos- ja peuramytologian kiinnittymisestä aurinkoon. Naisten haudoista löydetyt valukauhat ja upokkaat kertovat siitä, että naiset ovat todennäköisesti myös valaneet aurinkopeuraa esittävät korut.

Au Rinko ja Kultaiset vuoret


Länsi-Mongolian paimentolaiset Altai vuorten kupeessa kertoivat allekirjoittaneelle 90-luvun alussa pelkäävänsä kiinalaisten valloitusta, sillä Altai-vuoret ovat täynnä kultaa. Pelko kiinalaisten tulemisesta oli väärä, mutta monikansalliset kaivosyhtiöt ovat valloittaneet  Altai-vuorten rinteet kullan, malmin ja uraanin etsintään...

Altai vuorten ylätasankoja 2700 vuotta sitten laidunmainaan pitäneet skyytit ovat pukeneet osan hevosistaan hautojen lepoon huovasta valmistettuihin peuransarviin. Hevosten valjaiden yksityiskohdat, soljet sekä remminjakajat ovat pieniä lehtikullattuja hirviä. Ehkä näin on uskottu palautettavan hevoset takaisin hirvimaailman taivaallisiin tehtäviin päivänkierron ja elonpyörän vartijoiksi. Pazyryk-kulttuuriin (n. 700-400 e.a.) kuuluvat semi-nomadit hautasivat tietäjänsä, shamaaninsa ja muun ylhäisönsä palsamoituina sekä hyvin varusteltuina tilaviin puusta rakennettuihin kurgaaneihin. Vainajat saivat mukaansa valjakollisen, eli neljästä kuuteen vetohevosta, aurinkopeuravaljaineen kuoleman jälkeiselle matkalleen "auringon tuolle puolen". Mielenkiintoinen palsamointiin liittyvä yksityiskohta on naisten ompelu hevosenjouhilla ja miesten hamppulangalla. Naiset synnyttäjinä on liitetty aurinkoon, aurinkopeuran ja auringon elämää synnyttäviin voimiin. Mahdollisesti naisten hevosenkesytys- ja käsittelytaidot ovat vahvistaneet tätä yhteyttä. Ei siis ihme että myös kristillisessä maailmassa, jonka uskonnon alkujuuret ulottuvat paimentolaisten maailmankuvaan, äiti Maria synnytti poikansa hevostallissa. Molemmat, sekä äiti ja poika ovat sittemmin saaneet auringonkehrän päänsä ympärille. Auringonkierron ja pesäpäivän vaikutus on siirtynyt myös pääsiäisen mytologiaan, jossa aurinkoäidin poika syntyy kuolleista kolmantena päivänä.

16. lokakuuta 2009

Auringonkehrääjä


Lokakuu
ja iloinen auringonkehrääjä kehrää säteitä säilöön!

Ei ole kuuta etteikö vesikiertopumppu pyörähtäisi käyntiin auringon lämmöstä - asumme Etelä-Suomessa, Kemiön saaressa. Marraskuulta helmikuulle kehrätään ilonsäteitä, maaliskuussa kannattaa jo pyykinpesu ajoittaa päivän aurinkoisimpaan hetkeen. Maalis-huhtikuun vaihteessa voi unohtaa sähköt käyttövedenlämmityksestä kokonaan. Lisäksi auringonsäteet lämmittävät märkätilojen lattiaa. Myös kesällä on mukava käydä suihkussa lämpimällä lattialla seisten, homesienet eivät viihdy saunassa ja pesutiloille tyypillinen tunkkainen kesähaju pysyy lattialämmön ansiosta poissa.

Auringonkehruu on hukattu mahdollisuus! Miksi aurinkolämpö ei ole osa tavallista rakentamista, osa rakennuselementtejä? Hei, paistaa se aurinko Suomeenkin! Tuntuu olevan ihmisille suuri yllätys, kun kerron että aurinkolämpöä riittää säilöön asti. Meidän sähkölasku kutistui kertaheitolla puoleen asennettuamme aurinkokeräimet. Ja se oli iloinen lisäarvo projektille, sillä raha ei ollut ensinkään motiivi keräinten asentamisessa, vaan puhdas aurinkoenergia!

Tuulivoima on myös aurinkoenergiaa!!


Aurinkolämpöjärjestelmään voi tutustua ympäristö-energia-sivuilta, josta lainaus:
Tiesitkö, että yhden tunnin aikana aurinko säteilee maahan enemmän energiaa kuin kaikki maapallon ihmiset kuluttavat vuodessa? Keväällä, kesällä ja syksyllä pilvettömältä taivaalta paistavan auringon teho on vajaa 1000 W/m². Etelä- ja Keski-Suomessa aurinko säteilee noin 850–950 kWh/m² vuodessa. Suomalainen perhe voisikin lämmittää auringon energialla käyttövedestään jopa 60 prosenttia.

Suomen energiantuotanto siirtyy tulevaisuudessa koteihin

Neljänkymmenen vuoden kuluttua suomalainen tuottaa energiansa omassa voimalassa. Virta tulee pihalla pyörähtelevästä tuulimyllystä, katolle asennetuista aurinkopaneeleista tai kotikokoisesta biokaasu- tai polttokennovoimalasta. Ylimääräinen energia myydään paikalliseen sähköverkkoon hyvästä hinnasta. Tällaista tulevaisuutta hahmottelee energiantuotannon asiantuntija, professori Peter Lund Teknillisestä korkeakoulusta.
....


Kotitalouksista tulee sähkönmyyjiä

.... harmittelee sitä, etteivät talon asukkaat hyödy esimerkiksi kesällä välillä syntyvästä ylijäämäsähköstä. Sähkön myymistä on selvitelty.
– Se on kuitenkin vaikuttanut aivan yltiöpäisen monimutkaiselta.
Peter Lundin mukaan esimerkiksi Saksassa miljoonat asunnot saavat ainakin osan energiasta auringonvalosta ja yksityishenkilö voi myydä ylijäämäsähköään melkein kaikissa Euroopan maissa, Suomea ja Sloveniaa lukuun ottamatta.

5. syyskuuta 2009

Valasturismia ja meren pohjaan vajonnut aurinko

VALASTURISMI ja MEREN POHJAAN VAJONNUT AURINKO

Valasturismi yhdistää valaiden suojelun, matkailun sekä paikalliselinkeinojen kehittämisen – ja on myös onnistunut siinä. Valaiden tarkkailusta on kehkeytynyt mittava maailman laajuinen turismin haara, jonka tavoitteena on ollut peitota valaiden metsästyksestä saatava taloudellinen hyöty kehittämällä valaiden tarkkailusta kannattavaa liiketoimintaa. Varsinainen valaiden tarkkailuun keskittynyt turismin muoto alkoi 1955 Californian etelärannikolta leviten eri puolille maapalloa yleisen valaanmetsästystä vastustavan liikehdinnän myötä. Nykyään valasturismia harrastetaan 119 eri maassa ja alueella. IFAW:in (International Fund for Animal Welfare) kesäkuussa 2009 julkaiseman maakohtaisen valasturismiraportin yhteenvedon mukaan vuoden 2008 valasturismiin osallistui 13 000 000 ihmisiä ja koko valasturismin taloudellinen tuotto oli reilut 2 miljardia euroa. Silti useat maat, kuten Japani, Islanti ja Norja jatkavat valaiden metsästystä kaupallis-tieteellisin perustein. Miksi joidenkin maiden talouksien näkökulmasta kuollut valas on arvokkaampi kuin elävä?


Valaanliha ei ole kelvollista ravinnoksi  korkeiden ympäristömyrkkypitoisuuksien vuoksi. Valaan elopainosta suurin osa on rasvoja ja öljyä, jotka ovat olleet perinteisen teollisen valaanmetsästyksen päätuotteet. Traania ja valaanpääöljyä (valaiden kaukoluotain-elimen sisältämä öljy) ei mainita nykyisen nk. tieteellisen valaanmetsästyksen perusteluissa. Kemian- ja öljyteollisuudella on todennäköisesti kiinnostus raaka-ainetta kohtaan, joka sisältää maailman  yhden pisiimmistä ja stabiileimmista molekyyliketjuista. Molekyyliketjulle löytyy sovelluksia syntetisaation sekä polymerisaation kautta. Valaanpäävaha-nimike löytyy myös Suomen tulliluettelosta numerolla 1521 sekä spermaceti EU:n tullivapaiden maataloustuotteiden listalta. Valaan öljyistä erotetut vahat ja esterit sisältävät ainutlaatuisia ominaisuuksia joita ei kyetä korvaavilla tai keinotekoisilla aineilla jäljittelemään. Valaiden öljyjen ja rasvojen sisältämät arvokkaat yhdisteet todennäköisesti päätyvät erilaisten synteettisten materiaalien ja voiteluaineiden raaka- ja lisäaineiksi, kun tavoitellaan stabiileja rasvayhdisteitä huippukylmiin tai kuumiin oloihin tai kun tarvitaan hydrauliikkaöljyltä korkeaa paineen sietoa tai rasvojen molekyylirakenteilta säteilyn kestävyyttä. Tarpeita löytyy ainakin sota-, avaruus- ja ydinteknologiasta.

Meren pohjaan vajonnut aurinko
Valasturismissa on paljon kehittämisen varaa. Harvoilla tarkkailupaikoilla on yleisölle tarjolla tietoa valaiden merkityksestä merten ekosysteemille ja meriluonnon monimuotoisuudelle. Valaat lisääntyvät hitaasti, elävät suhteellisen pitkän elämän ja kuolleina painuvat merten syvyyksiin. Suurten valaanruhojen hajoamisprosessi kestää vuosikymmeniä. Tutkijat löysivät 70-luvun lopulla fotosynteesin rinnalle toisen yhteyttämisen muodon, kemosynteesin, jossa lehtivihreättömät bakteerit pystyvät yhteyttämään hiilidioksidia saamansa kemiallisen energian avulla – eli yhteyttämään ilman auringon valoa. Hitaasti mätänevissä ja hajoavissa öljyisissä valaanruhoissa syntyy kemosynteesi, josta vapautuu energiaa, kun yksinkertaiset epäorgaaniset aineet, ruhosta vapautuvat rikki- ja typpiyhdisteet sekä metaani, hapettuvat. Kemosynteesiä hyödyntävät mikrobit ja arkkieliöt, joita on löydetty merenpohjan kuumien lähteiden läheltä ja valaiden ruhoilta. Kemosynteesin uskotaan olevan eliöiden varhaisin energiantuotantomenetelmä ja kuollut valas on kuin mereen vajonnut aurinko. Näin valasauringot yhdessä merten syvyyksien mustien savuttajien kanssa muodostavat meriluonnon ja koko planeetan monimuotoisuutta ylläpitävän ekologisen verkoston. Teollinen valaiden metsästys on tehnyt mittaamattoman aukon tähän verkostoon ja samalla luonnon monimuotoisuudelle. Mutta valasturismin myötä on syntynyt vilpittömästi valaisiin rakastunut miljoonapäinen fanijoukko ja vapaaehtoinen valaiden suojelija-kaarti.

Tuula Nikulainen

Lähiluontomatkailua ja valastarkkailua Vienanmerellä



LÄHILUONTOMATKAILUA JA
VALAIDEN TARKKAILUA VIENAN MERELLÄ


Lähiluontokohteeksi kelpaa tänä päivänä, lento- ja kaukomatkailun ollessa arkista kansanhuvia, vuorokauden junamatkan päässä oleva ainutlaatuinen Solovetskin saaristo. Vienanmeren valaiden tarkkailuasemiin pääsee Pietarin kautta Murmanskiin kulkevalla junalla. Jo yhteysalukselta Vienan Kemistä Solovetskiin on ensimmäinen mahdollisuus nähdä hetkiä maitovalaiden elämästä. Solovetskin saarella on erityinen Belugii-niemeke jonka mataliin rantavesiin maitovalas-yhteisöt ovat vaeltaneet vuosikymmeniä toteuttamaan tuttua rituaalia: leikkien ja laulaen, tiiviissä laumassa pyörien ja kierien hiekkaiseen merenpohjaan ja takaisin pintaan.

linkki valokuviin: Valkeaa ja sinistä

Valkean meren valkeat valaat
Maitovalaiden elinpiiriä ovat Pohjoisnavan ympäristön arktiset kylmät sekä lauhkeat vedet joissa maitovalaat vaeltavat vuodenaikojen mukaan jopa satojen yksilöiden laumoissa. Jäiden jo hyvän aikaa lähdettyä maitovalaat saapuvat Vienanmeren (White Sea, Beloe More) lämpimille vesille lahdenpoukamiin ja jokisuistoihin synnyttämään, syksyllä taas palatakseen jäiden sekaan Jäämerelle osaksi suuria laumoja.

Kuolan niemimaalla ja Vienanmeren Arkangelin alueella maitovalaita on viimeksi metsästetty minkin ruuaksi. Synnyttämään tulleita maitovalaita metsästettiin Äänisjoella vielä 1960-luvulla. Nykyään Venäjän lait kieltävät nk. kaupallisen valaiden metsästyksen, mutta Itä-Siperiassa on "perinteisiin perustuva" maitovalaiden kiintiömetsästys sallittua (500 yksilöä/vuosi). Maitovalas kuuluu lainsuojattomiin pienvalaisiin sarvivalaiden ohella, joiden metsästystä IWC (International Whailinc Comission) ei säätele.

Solovetskin saari tarjoaa ekologisen ja eläinystävällisen mahdollisuuden tarkkailla valaita mantereelta käsin. Valasturismin kritiikki kohdistuu usein juuri veneiden ja kaukoluotaimien käyttöön jotka häiritsevät valaiden omaa kaikuluotausta, kommunikointia ja suunnistusta. Maitovalas on arktisista valaslajeista yleisin, mutta sen tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Vienanmeren alueella niitä arvioidaan olevan noin tuhat yksilöä. Lähes lumivalkoinen kooltaan suhteellisen pieni maitovalas kuuluu sarvivalaiden heimoon. Keväällä syntyvät poikaset säilyvät harmaina aina 5-10 ikävuoteen asti. Urokset tulevat sukukypsiksi vasta 9 vuotiaana, naaraat 5-7 vuotiaana, ilmeisesti samaan tahtiin harmaan värin muuttuessa valkoiseksi. Maitovalas voi synnyttää joka toinen tai kolmas vuosi ja imettää heti syntymästään uimataitoisia poikasiaan miltei kaksi vuotta. Maitovalaat voivat elää jopa 40 vuotta, joka on myös luonnonkansojen keskimääräinen elinikä.

Paikallisen oppaan mukaan urokset saapuvat Solovetskin saaristoon lähes aina 10. kesäkuuta ”tarkastusmatkalle”. Jonkin ajan kuluttua tulevat naaraat. Ei tiedetä miten urokset viestittävät naaraille vai onko naaraiden synnytysten jälkeinen vaellusreitti periytynyt maitovalas-äideiltä tyttärille. Vienanmerellä urokset pysyttelevät ulompana omina yhteisöinään, mutta käyvät välillä leikkimässä ja parittelemassa naaraiden laumoissa. Maitovalas voi paritella kantavanakin ja uusi hedelmöittynyt munasolu jää odottamaan vain sopivaa kiinnittymisen hetkeä. Solovetskin saariston alueella elää kolme erillistä laumaa: pohjoinen, keskimmäinen ja eteläinen. Belugii-niemekkeen tarkkailuaseman luona viihtyy keskimmäiseen laumaan kuuluvat yksilöt.


Maitovalaita sanotaan puheliaiksi ja ne ovatkin valaista ainoita, joka ääntelevät myös pinnan päällä ollessaan. Rantakiviltä oli vaikea kuulla niiden ääniä aaltojen loiskeen ja tuulen huminan seasta. Jos kääri korvat kuuntelusuppiloiksi, saattoi äänimaisemasta erottaa mielikuvan seireenien laulusta. Maitovalaiden laajan äänialan ja monipuolisen laulannan vuoksi niitä kutsutaan myös merten kanarialinnuiksi. Joskus ääntely on niin voimakasta, että sen voi kuulla jopa laivan rungon läpi. Osa ääntelystä on kaikuluotausta, ympäristön tutkimista. Maitovalaan erikoinen pyöreäotsainen ulkonäkö, lyhyt nokka ja suuri otsakumpu eli meloni, liittyy kaikuluotausmekanismiin. Maitovalas pystyy muokkaamaan öljyä sisältävää meloniaan tarpeen mukaan pallomaisesta pitkulaiseksi kohdistaessaan lähettämiään äänitaajuuksia.

Tarkkailimme valaita kolmena perättäisenä aamuna Belugii-niemekkeeltä, jonne pääsi vain laskuveden aikaan, ja näin tarkkailu oli rajoitettu vuoroveden rytmiin. Rannan tuntumassa ilotteli parhaana aamuna 20-25 aikuista ja lasta, joka on tavallisen maitovalasyhteisön koko. Oppaamme mukaan nuoret äidit käyvät ulapalla ruokailemassa vanhempien naaraiden jäädessä hoitamaan tyttäriensä lapsia ja valvomaan oppaan sanoin ”diskoa”. Ja siltä se näyttikin: siniharmaan nuoriso-osaston ryhmässä tiivistyi ilonpito riehakkaaksi loiskeeksi kuperkeikkoineen, selälle heittäytymisineen ja pyrstönheilautuksineen. Valkeiden isoäitien rauhalliset pyörivät selät sekä ”hymyilevät” päät tarkkailemassa merenpäällistä ympäristöään viestivät lauman elinvoimasta ja elämänkokemuksesta. Maitovalailla on hyvin joustavat selkänikamat ja niskalihakset, jonka ansiosta ne kykenevät kääntämään päätä liikuttamatta koko kehoaan, mikä lisää niiden liikkeiden inhimillistä vaikutelmaa. Se, miksi valaat saapuvat aina näille samoille merenalaisille hiekkasärkille, on arvailujen varassa. Syiden arvailut ovat lasten hoidosta synnytyksestä toipumiseen ja ihon hoitoon sekä loiseläinten karkotuksesta huvin-vuoksi-toimintaan.

Maitovalaat uivat yleensä hitaasti. Siksi niiden verkkaisesti pintaan hengittämään nousevaa valkeaa selkää on helppo seurata yhteysaluksiltakin. Ne eivät sukella yleensä kovin syvälle, mutta pystyvät helposti sukeltamaan jopa 450 metrin syvyyteen. Yhtenä iltana seurasimme maitovalaita etäältä veneestä. Sattumalta venettämme kohden ja aivan vieritse ui kaksi valkoista aikuista maitovalasta poikasineen. Toinen kantoi pikkuistaan selässään, sillä vastasyntyneet poikaset eivät vielä kykene pysymään aikuisten uintivauhdissa mukana. Nuorten maitovalaiden on nähty kantavan erilaisia esineitä, kalaverkkoja, puunkappaleita ja jopa pääkalloa. Tämä on tulkittu poikasten kanto-harjoitteluksi. Toisinaan maitovalasäidin menettäessä poikasensa hän saattaa kantaa korvikkeena vaikka venepoijua. Valaat ovat ainoita nisäkkäitä ihmisen ohella joiden naarailla on vaihdevuodet. Naaraat elävät useita vuosia hedelmällisen iän yli ja osallistuvat tällöin jälkeläisten hoitoon. Valaiden vaihdevuosia on tutkittu maitovalaiden tavoin hyvin sosiaalisilla pallopäävalailla.

Oppaamme mukaan Solovetskin valaskanta ei ole lähivuosina ainakaan kasvanut, sillä vastassa ovat ekologiset rajat: ravintoa on riittämiin juuri tämän suuruiselle populaatiolle. Maitovalaat ovat nokkelia saalistajia ja pyytävät ravinnokseen monipuolisesti noin sataa erilaista mereneliötä ja kalalajia: mm. tursaita, kalmareita, katkarapuja, krilliä ja simpukoita. Maitovalaita, kuten muitakin valaita, uhkaa kuitenkin katoaminen maailman merten muuttuessa ihmiskunnan likaviemäreiksi. Arktisten valaiden luontaisia uhkia ovat miekkavalaat ja jääkarhut, ihmisten aiheuttamia uhkia ympäristömyrkyt, ilmastonmuutos sekä uudelleen päätään nostava taloudellinen kiinnostus valaanmetsästykseen. Siksi valastarkkailuturismia pidetään erittäin tärkeänä osana valaiden suojelutyötä.

Tapasin Solovetskissa moskovalaiset äidin ja tyttären. Tytär opiskelee Moskovassa peruskoulun opettajaksi. He olivat tulleet muiden venäläisten turistien tavoin tutustumaan Solovetskin saaren luostariin, luontoon sekä muinaishistoriaan jatulintarhoineen ja viettäneet saarella 9 päivää. Heidän mukaansa kyseessä on moskovalaisille erittäin epätyypillinen lomakohde. He ihastelivat rannoilla runsain määrin pää pinnalla kelluvia partahylkeitä, mutta eivät olleet koskaan kuulleet beluhasta (maitovalas venäjäksi)! Saatikka että olisivat tienneet valaiden tarkkailumahdollisuudesta Solovetskin saarella! Tytär oli kuullut yleisesti valaista ja valaiden suojelusta ja arveli sanan beluha tarkoittavan valkeaa kuuttia. Maitovalas on useilla kielillä beluga, mutta venäjäksi sana tarkoittaa sampea. Valasturistit tulevat Solovetskille lähinnä Suomesta ja muualta Venäjän lähialueilta. Meidän kanssa samaan aikaan oli ukrainalainen luontomatkailu-ryhmä tarkkailemassa valaita. Yksi oppaistamme, moskovalainen toimittaja-opiskelija, sanoi pelkäävänsä turismin ryöstäytyvän valaiden kannalta kielteiseen suuntaan, koska kaikki turistit eivät osaa käyttäytyä. Myös veneilyä valaiden ympärillä on haluttu Solovetskissa rajoittaa (toisaalta ei ole sopivia veneitäkään) ja omatoiminen, ilman paikallisen luostarimuseon opasta, seitsemän kilometrin kävely Belugii-niemen tarkkailuasemalle on kiellettyä. Tämä on helppo ymmärtää. Mutta Euroopan viimeisten maitovalaiden metsästykseen on myös Venäjällä paineita ja selitys on tuttu: koska ne pyytävät samoja kaloja kuin ihmiset. Vienanmeren maitovalaita on myös pyydystetty myytäviksi ulkomaisiin akvaarioihin. Valaiden tarkkailumatkojen kehittäminen ja organisoiminen Solovetskista käsin yhteistyössä venäläisten valastutkijoiden kanssa voisi parhaimmillaan tarjota vaihtoehtoisen elinkeinon muuten köyhään Vienan karjalaan ja Arkangeliin kuuluvaan Solovetskiin – ja myös suositun ja eksoottisen lähiluonto-matkailukohteen niin venäläisille kuin suomalaisille matkailijoille.

Tuula Nikulainen (julkaistu Salon Seudun sanomissa 23.8.2009)



Matkan järjestäjä: Kon-Tiki-Tours

Meren pohjaan vajonnut aurinko


Meren pohjaan vajonnut aurinko


Valaat lisääntyvät hitaasti, elävät suhteellisen pitkän elämän ja kuolleina painuvat merten syvyyksiin. Suurten valaanruhojen hajoamisprosessi kestää vuosikymmeniä. Tutkijat löysivät 70-luvun lopulla fotosynteesin rinnalle toisen yhteyttämisen muodon, kemosynteesin, jossa lehtivihreättömät bakteerit pystyvät yhteyttämään hiilidioksidia saamansa kemiallisen energian avulla – eli yhteyttämään ilman auringon valoa. Hitaasti mätänevissä ja hajoavissa öljyisissä valaanruhoissa syntyy kemosynteesi, josta vapautuu energiaa, kun yksinkertaiset epäorgaaniset aineet, ruhosta vapautuvat rikki- ja typpiyhdisteet sekä metaani, hapettuvat. Kemosynteesiä hyödyntävät mikrobit ja arkkieliöt, joita on löydetty merenpohjan kuumien lähteiden läheltä ja valaiden ruhoilta. Kemosynteesin uskotaan olevan eliöiden varhaisin energiantuotantomenetelmä ja kuollut valas on kuin mereen vajonnut aurinko. Näin valasauringot yhdessä merten syvyyksien mustien savuttajien kanssa muodostavat meriluonnon ja koko planeetan monimuotoisuutta ylläpitävän verkoston. Teollinen valaiden metsästys on tehnyt mittaamattoman aukon tähän verkostoon. 



19. kesäkuuta 2009

Pesäpäivien virvatulia ja peikonkultaa



Tänään on virallinen juhannusaatto, keskikesän juhla, valon yön juhla, hedelmällisyyden juhla, veden juhla...mutta ajankohta on väärä (ja virallinen taho aina väärässä...)!

Kalenterin mukaan juhannus asettuu 21. päivän kohdalle. Tarkalleen ottaen silloin alkavat perinteiset pesäpäivät, jolloin aurinko pysyttelee taivaanlaella kolme päivää ja vasta sen jälkeen päivä alkaa väistyä yön tieltä. Vuotuinen auringonkierto kulkee pesästä pesään ja kiertoon liittyvät keskikesän ja sydäntalven uhrijuhlat ovat perinteisesti sijoittuneet pesäpäivien kolmanteen päivään eli auringon syntymän tai radalleen paluun aattoon. Sydäntalvella aurinko pysyttelee pimeässä pesässään tasauksen jälkeen kolme päivää ja näin nykyinen jouluaatto sijoittuu auringon syntymäpäivään.

Ehdotan juhannuksen pesäpäiviä virallisiksi vapaapäiviksi, levon, hedelmällisyyden ja ympäristömme säilyttämisen nimiin tai kunniaksi, miten vain. Lisäloma tuo levähdyksen myös luonnolle, jos ei rasitukseksi lasketa luonnon ääreen kirmaavia juhlijoita. Juhannuksen juhlintaan tulisi kuulua myös kesärauhan julistus, jonka jälkeen ympäristörikoksista saisi kymmenenkertaisen rangaistuksen...ja rauhaa voisi kestää vaikka koko kesän, ainakin metsän hakkuiden osalta.

Juhannuskokkoa ei tohdi polttaa kulohälytystilasta riippumatta, koska polttaminen heilauttaa kunkin omaa hiilitasetta. Tunnemme sen jo nahoissamme miten paljon kasvihuonekaasuja ja pienhiukkasia saavat aikaiseksi tuhannet kituliekillä palavat, sytytysnesteillä avitetut ja roskista kootut kosteat juhannuskokot! Kokkoainekset joutavat siis energiajätteisiin.Juhannuskokkojen sytyttämisen sijaan voisimme haahuilla luonnossa etsimässä peikon kultaa ja virvatulia, bioluminoivia luonnonilmiöitä.


Mistä voin löytää peikonkultaa?

Virvatulista ja aarnivalkeista on paljon tarinoita. Osaamme aavistaa tulien liittyvän luonnolliseen hajoamiseen, aineen kiertokulkuun ja muuttumiseen toiseen olomuotoon. Aine palaa ja kaikki palaa takaisin. Pesästä pesään on kaikkialla luonnossa tapahtuvaa liikettä.
Peikon kultaa on osattu jo muinoin etsiä ja myös hyödyntää. Pohjoisen vaeltajat ovat käyttäneet reittiensä merkitsemiseen lahottajasieniä tai lahonnutta puuainesta. Tietäjät ovat osanneet loihtia virvatulia osaksi parannustaikaa. Nykyaikana virvatulella olisi käyttöä valaistuksessa virallisen sähköverkon ulkopuolelle asettuvien kansalaisten asujaimistoissa.


Vihreänä hohtavaa peikonkultaa löytyy pimeällä kivien alta, kannoista ja lahopuiden rungoista. Virvatulia synnyttävät valon kajoa heijastavat aarnisammaleet, palavat suokaasut sekä lahosienet. Ehkä yleisin virvatulen synnyttäjä on mesisieni Armillaria borealis, joka on heikosti itsevalaiseva eli bioluminoiva.

Ja jotta keskikesän juhla ei painottuisi liiaksi metsiin ja uhriluvut pysyisivät suhteellisina, osa juhlijoista voisi suunnata virvatulien etsinnän merelle tavoitteena löytää Alexandrium ostenfeldii, luminoiva myrkkylevä.


Hyvää virallista juhannusta!
toivoo tuulahdus


Pohjanmesisieni eli mesisieni (Armillaria borealis) kasvaa yleensä tuppaina lahokannoissa tai -puissa. Sieni saattaa kasvaa myös maassa, mutta tällöin se on todennäköisesti yhteydessä lahoaviin juuriin. Sen 5–10 cm leveä, kellanruskea, säikeinen ja harvasuomuinen lakki on kupera ja laakea. Vaaleanruskeassa, sitkeässä jalassa on selvä rengas. Eräät mesisienilajit tuottavat biologisesti valoa, ne hohtavat pimeässä. Suomen sienistä pimeässä hohtaa pohjanmesisienen lisäksi nuijamesisieni.
Mesisieni on lois- ja lahottajasieni. Se iskee eläviin puihin, joissa kasvaa loisena ja lopulta tappaa puun myrkyllään. Tästä sieni jatkaa lahottaen puuainesta. Mesisieni on eräs Suomen tehokkaimpia tuhosieniä. Sen itiöemät kehittyvät elo-lokakuussa.
Mesisieni tunnetaan myös hyvänä ruokasienenä. Ainoastaan sen nuoret lakit kerätään. Vanhojen ja raakoina syötyjen lakkien tiedetään aiheuttavan joillekin vatsavaivoja, on lakit syytä ryöpätä. Tärkeää on huomioida myös se, että jotkin mesisienen kaltaiset kantosienet ovat myrkyllisiä.
---