Tuhkaa tuulessa, emo synnyttää

Työskentelen parhaillaan Teatteri Quo Vadiksen uusimman projektin Burning Burning parissa: lavastusta ja visualisointia. Työ on tiimityötä, jossa ryhmässä heittelemme palamisen ideoita tuleen, visuaaliset elementit synnyttävät tekstiä ja päinvastoin. Lisäsi ajankohtaiset tapahtuvat tuovat lisää happea luomisen liekeille

Islanti

Kaksi päivää sitten alkoi savua nousta Islannista Vatnajökull-jäätikön kyljestä. Ei savua ilman tulta. Islannin aktiivisin tulivuori Grimvöten päätti purkautua. Nyt savupatsas ulottuu jo uloimpaan stratosfääriin asti levittäen äitimaan sisuksista kumpuavaa tuhkaa mereen, Grönlantiin, Siperiaan ja pian Skotlantiin ja ehkä muualle Eurooppaan. Eikä siitä ole kuin vuosi, kun matkustin osana tuhkakansanvaellusta purjehtien, junaillen ja laivaillen Kielistä kotiin. Koskaan aikaisemmin ei ole osunut kohdalle niin iloista ja vapautuneen onnellista matkaseuraa: kaikilta olivat kiireet kertaheitolla tuhkapilven myötä kaikonneet. Ottaisimmepa vaarin äiti Maan palavista puheenvuoroista!

Burning Burning Quo Vadis

Tuhka 

Tuhka on kasvi- ja eläinsolukkojen palamisjäännös. Kasvien tuhkassa on kaliumia, natriumia, kalsiumia, magnesiumia, rautaa, fosfaatteja, sulfaatteja ja karbonaatteja. Aikamoista lannoitusainetta. Nykyisin energiapuun tuhkaa ei kuitenkaan suositella lannoitteeksi kasvimaalle, koska se sisältää niin paljon sinne ei-kuuluvia ympäristömyrkkyjä, raskasmetalleja, mm. kadmiumia ja lyijyä. Emme pääse karkuun virheitämme. 


Meret happamoituvat. Ennen kemiallisia valmistusmenetelmiä soodaa uutettiin meriheinien tuhkasta. Sooda on vanha saippuan raaka-aine. Soodaliuos on emäksistä, liukasta ja lipevää sekä puhdistavaa. Tuhkaa liottamalla syntyy lipeää, voimakkaan emäksistä ja syövyttävää lientä. Kuka lipeää?

Vuoroin saamme saippuaoopperaa ja toisena vuonna tuhkatkin viedään pesästä. Tuhkien viemisestä seuraa sadon väheneminen, ei ole millä lannoittaa. Elämämme on happo-emäs-tasapainottelua, niin arki ja terveytemme kuin ympäristömme vointi sekä puheenparsi riippuvat hapoista ja emäksistä.

Emäs 

Emäs-sana viittaa emoon, emään, josta meillä on myös johdannainen emätin. Ei voi olla sattumaa, että kuukausittainen munasolun irtoaminen eli ovulaatio saa aikaan emäsryöpyn emättimeen. Hedelmöittymiseen tarvitaan emäksistä siemennestettä, joka suojaa ja kuljettaa siittiöitä kohti munajohtimia. Ovulaation aikana kohdunkaulassa sijaitsevat rakkulat erittävät myös emäksistä limaa siittiöiden suojaamiseksi. Varsinainen hedelmöittyminen sekä sikiön kehitys tapahtuvat emäksisessä ympäristössä. Emättimen liika happamuus voi puolestaan estää hedelmöittymisen. Emä kuuluu äidinkielemme vanhimpaan sanastoon.

Kielen vanhimman kerrostuman sanat kertovat ymmärryksestä, jossa kaikki teot, asiat, oliot ja aineet ovat yhteydessä toisiinsa. Ruokaa tarkoittava vanha sana on pala, joka esiintyy vieläkin aamupalana, huikopalana. Palaminen on energiaa, tuhka uutta emäsvoimaa. Nykyisen ruokavaliomme palat tuottavat liikahappoisuutta.

Huopa
Olen käsitellyt paljon villaa huovuttamalla. Huovuttaminen on emäksinen prosessi jossa hyödynnetään villan heikkoutta emäkselle. Emäksisellä saippualla liuotetaan kuidun keratiinipinta, jotta saadaan kuidun pintasuomut esille ja karhelle lämmön ja muokkauksen vauhdittaen prosessia. Huovutuksessa villan käpysuomut nousevat ja kiinnittyvät toisiinsa, takkuuntuvat. Mitä kauemmin huovutetaan, sitä tiukempaa huopaa syntyy. Huopa on kuin synnytys.

Mongolia, Mankhan Sum 1992

Mongolia
Ymmärsin jotain perimmäistä vaeltaessani 90-luvun alussa Altai-vuorilla. Piikkipensasmaiseen aluskasvillisuuteen oli takertunut lampaan villoja. Mietin, miten ihmisten on täytynyt jo aikojen alussa kerätä villilampaiden karvoja talteen ja pehmittää niillä vuoteensa. Arvelen edelleen, että maailman ensimmäinneen huopa on syntynyt rakastelemalla! (ja olen saanut teorialle vahvistusta, siitä joskus myöhemmin)

Mongoliassa jurtan huopaisten seinien valmistukseen osallistuvat kaikki, lapsista mummuun ja vaariin. Vanhimmat naiset, emot, kantavat vastuun, sillä naisilla on mongolien mukaan luontaisia maagisia kykyjä, joilla varmistetaan hyvän huovan synty. Mongolien naista tarkoittavasta sananjuuresta eme johtuvat myös sanat vaimo, kätilö, lääke, parantaja, lääkäri, yrtti, lääke ja huume. 

Hevosten tai kamelien vetämä huopa syntyykin kuin taiasta: ensin naiset asettelevat villat sikin sokin ristiin rastiin äitihuovan päälle, miehet käärivät villat sydänpuun kanssa tiukalle rullalle, sitovat sen ja käärivät äidin ja tyttären vielä vuotaan. Tyttöä juotetaan lämpimällä saippualiuoksella, naiset viimeistelevät hevosten perään seuraavaksi asetettavan raskaan paketin ripsottelemalla sen päälle hapanta tammanmaitoa. Sanovat näin pyhän valkean villan säilyvän valkeana. Minusta se on myös rituaalinen ele taspainolle sekä happaman ja emäksen hedelmälliselle liitolle. Jonkin ajan kuluttua ratsastamalla vetäen pyöritetty käärö avataan. Onnenhuokaus, sillä ihme on jälleen kerran tapahtunut, villakuidut ovat tiivistyneet vahvaksi kankaaksi, huovaksi, ilman sitovia lankoja, kudetta tai lointa.

Huopa on ihmisen vanhin jaloste eli  tietoisesti raaka-ainetta jalostamalla synnytetty. Villan luontainen happamuus (ph) on sama kuin ihmisen iholla. Joseph Beuys on kutsunut huopaa ihmisen "toiseksi ihoksi".  Huopa on huuhdeltava huolella, mahdollisuuksien mukaan tasapainotettava heikolla orgaanisperäisellä hapolla. Muinaiset soturit osasivat vahvistaa huopahaarniskoitaan kastelemalla ne aika ajoin viinietikkaan (Tacitus). Ihmisen emäksiset eritteet kuluttaisivat huovan loppuun -ja tuhka. Tuhka syö villaa, joten nykyään jurtan huovat onkin suojattu puuvillakankailla tai ruokomatoilla.

Huopa ei pala, vaan muuttuu tulessa suoraan tuhkaksi.

Ematutu

Vuonna 2004 tein näyttelyä Baskimaahan eli Euskal Herriaan. Etsin vessaa. Vertailin ovitekstejä ja löysin etsimäni tavaamalla ovesta  eme-jotakin! Euskara-kielentutkiskelu tuotti mielenkiintoisen tuloksen: emätin on baskin kielellä ematutu. Sukulaisia olemme, emojen kautta! Eipä tuota olleet huomanneet baskimaahan avioituneet suomalaiset oppaammekaan...

Grimsvötn´n tuhka

Grimsvöt´n tuhka on vulkaanista tulivuoren tuhkaa, joka koostuu kivi- ja lasihiukkasista, maan kuoren sydämen palasista, eikä orgaanisista palamisjäänteistä.  

Tulivuori puhuu: liikkukaa hiljaa, ajan kanssa, pysykää maanpinnalla ja huolehtikaa ympäristönne tasapainosta lisäämällä emästä, emoisuutta, suojaa. 

Jos joku puhuu potaskaa hän suoltaa uutettua tuhkaa, syövyttävää emäksistä tarinaa.  Kaikella on rajansa. Liika syövyttää, syöpyy syöpä.

Quo Vadis Burnin Burning produktion huopaisia sitaatteja - kokeiluja Saaren kartanossa 2010. Ensi-ilta 10.9.2011
Halikonlahti Green Art

BurningBurning . The rigging.

BurningBurning . The rigging.

Hyvää hevosten ja auringon karjan päivää!

Joulupäivänä (noin 25. joulukuuta ) päivä pitenee myös aamun puolelta eli  tuolloin aurinkohirvi on noussut pesästään. Varsinaiset pesäpäivät alkavat aina talvipäivänseisauksesta ja kestävät noin kolme päivää. Pesäpäivinä valo haukkaa minuutin illan puolelta, mutta aamulla aurinko on edelleen "eilisellä paikallaan" - siitä arvelisin käsityksen pesäpäivistä syntyneen.

Muinoin ihmiset ovat pitäneet hevosta taivaallisen aurinkohirven - tai peuran varsana tai sukulaisena. Altai-vuorilla noin 800-400 eaa vaeltaneet skyytti-paimentolaiset hautasivat valjastettuja hevosia vainajiensa mukana kuoleman jälkeisiä matkoja varten. Hevoset saivat otsalleen huovasta ja nahasta valmistetut hirvensarvet. Valjaita koristelivat pienet puiset lehtikullatut aurinkopeura-veistokset. Hevonen on ollut myös tietäjien välittäjä- ja apueläin ihmisen ja tuonpuoleisen välillä. Siitä esimerkkinä mm. siperialaisten shamaanien keppihevoset (jotka kulkevat meillä vieläkin kielikuvana "turvautua keppihevoseen"). Myös shamaanirumpua on kutsuttu hevoseksi. Hevonen -sanan alkuperä hepo, hepona, heponen juontaa kelttien ja roomalaisten hevosella ratsastavan hedelmällisyyden jumalattaren Eponan nimestä. Hirvihevosella ratsastavaa aurinkojumalatarta on kuvattu paljon suomalais-ugrilaisissa pronssivaluissa. Aurinkopeura, auringon uudelleen synnyttäjä ja sarvipäinen peura-äiti.

Elias Lönnrotin Kalevala-eepoksen keskeinen koossa pitäjä on hevonen. Reki vierii runosta toiseen. Taustaa Kalevan hevosten runsaudelle löytyy, paitsi Lönnrotin omista hevoskokemuksista ja metsäsuomalaisten silloisesta hevoskulttuurista, kansanrunoissa usein esiintyvistä aloitussäkeistä joissa lähdetään "kuloharjan kuunteloon". Kalevalaan on siirtynyt runsaasti aineksia vienalaisista häärunoista, joissa korostuvat hevosen arvo ja asema hää-siirtymäriitissä.  Hevonen on ja on ollut myyttinen eläin, jonka hallitseminen vaati erityisiä lahjoja. Hevosen kesyttäminen on kuin matka luonnonvoimien ytimeen ja ymmärtämiseen. Lönnrot ihaili metsäsuomalaisten tapaa pitää hevosiaan vapaina taukopaikoilla. Hevosen käsittely korpien keskellä poikkesi huomattavasti silloisesta länsi-suomalaisesta työhevoskulttuurista. Lukekaapa Kalevalasta Hiiden hirven hiihto ja upea Lemminkäisen kohtaaminen villihevosen kanssa, jossa lopulta hiidenhepo painaa vapaaehtoisesti päänsä shamaanin koltsasiin eli päitsiin! (Hevoskuiskausta ennen hevoskuiskaajaa...)

Joulu on perinteisesti keskittynyt talliin: jouluaattona tallissa syötiin eläinuhri, usein jouluhauki tai -orava uhriryyppyjen kera. Keski-aikaisissa noitaoikeudenkäynneissä suomalaisille lankesi usein tuomio juuri tallissa tapahtuneesta uhraamisesta. Jouluna myös varsa tuotiin sisälle tupaan syömään. Näin osoitettiin aurinkohirvelle, luonnon kiertokulun ylläpitäjälle, kuuliaisuutta hoivaamalla hänen laumaansa erityisen huolella. Onhan pesäpäivät ollut jännittävää aikaa: jos ei Päivä enää nousisikaan! Kun joulupäivän sarastaessa taivaalla näkyivät selvät merkit aurinkohirven paluusta radalleen eli aamuaurinko oli noussut pesästään, valjastettiin hevoset iloiseen kilpa-ajoon - myöhemmin kilpa-ajoon joulukirkkoon.

Rooman katolinen kirkko muutti muinaiset luonnonkiertoon kuuluvat juhlapäivät kristillisiksi. Vuoden 350 jkr tietämillä päätettiin että Joulusta tulee Jeesuksen syntymäpäivä ja Pyhästä Tapanista hevosten ja hevosihmisten suojelija. Näin varsinainen hevospäivä siirtyi toiseen joulupäivään eli Tapanin päivään. Tosin Suomeen kristillinen jouluperinne saapui hiljalleen vasta tuhat vuotta myöhemmin, ensin rannikolle ja vielä myöhemmin metsä-Suomeen.

On mielenkiintoista katsoa millainen joulusoppa on syntynyt näistä perinteisistä ja uskonnollisista aineksista vahvoilla kaupallisilla lisäaineilla maustettuna. Hallitsevaksi  joulun visuaaliseksi elementiksi on noussut Coca-Cola brändityöryhmän luoma joulupukki. Cokis-pukin puvustajat tosin ovat taustatyönsä perinteiden parissa tehneet: pukilla on piirteitä pyhimyksien ja vaeltavien munkkien ulkoisesta habituksesta ja ainakin takki muistuttaa etäisesti siperialaisten shamaanien punaiseksi värjättyä "parkaa", jossa toisinaan oli jätetty valkoinen turkisreuna näkyviin. Eläinuhri on siirtynyt tallista tupaan jouluaaton notkuvan ruokapöydän keskiöön, ja on useimmiten sika. Joulupöydän lanttu-, porkkana- ja perunalaatikot vielä muistuttavat siitä "viimeisten nahistuiden vihannesten" todellisuudesta, jossa suomalaisetkin elivät ennen supermarketteja. Joulun jälkeen mentiin kohti tammikuun talvennapaa jolloin oli vasta "talvi puolessa ja nälkä suolessa"...

Eipä silti: joulu on pukkien aikaa. Pukit ja pässit tuotiin juuri jouluna vuohitalliin ja lampolaan. Ja hedelmällisyyttä toivottiin, sillä aikaisin keväällä syntyvät karitsat toisivat paitsi pehmeitä villoja myös piristystä muutoin varsin niukaksi käyneeseen ruokavalioon. Onpa jouluun sekoittunut piirteitä muinais-suomalaisesta kekri-perinteestäkin sekä tammikuisesta Nuuttipukista. Pesäpäivinä on todennäköisesti tulia sytytelty valon ylläpitämiseksi ja  myös aurinkohirven pesästä taivaan radalle saattamiseksi. Ulkotulilla kuusi palaa räiskyen, iloisesti tulittaen. Pesäpäivinä on täytynyt olla myös "kiltti", tehdä lahjoja ja hyviä tekoja ystäville ja  luonnon haltioille, sekä ruokkia erityisesti pikkulintuja ja aurinkopeuran sukulaisia. Pesäpäiviin mennessä oli kaikki kolina, raskaat työt, puhde- ja  metsätyöt sekä joulusiivoukset saatu päätökseen, jotta aurinkohirven pesintä onnistuu -jokaisen sydämessä.

Ja näyttää se aurinko taas palanneen pyörivälle radalleen (sana joulu = hjul = pyörä, kehrä).

Hyvää uutta aurinkokierron vuotta!

Wooly thoughts - Felt acts

Feel felt and felt 25 years 1984-2009

A felt as an artist´s media (klik pics!) - statements

SAUNA

In my childhood home we bathed once a week in a seaside sauna, which was dark and black with soot. The only bright spot was a red woollen elf which was always in a new place when we came to bathe. Because of the elf I took a tolerant attitude toward bathing, just in case, thinking the woollen elf might somehow bring luck to the bathers and the bathhouse itself, I thought the guardian spirit of the sauna lived in the elf. Other memories of trips to the sauna are the colder-than-cold antechamber, and the waters, both ice-cold and boiling hot and trying to find a suitable mixture of the two for washing in.

As a child I also learned that wool is a good substance and that woollen clothes are more valuable than other clothes. Swellings and other slight bruises were cured by pressing wool against them, wool helped cure my grandparents´ aches and pains, and woollen socks gave immediate relief to my own neuralgic (“growing-”) pains. Woolly felt boots were the only proper footwear in subzero weather if you wanted to avoid getting frozen toes. I got my first experience in felting when I made snowballs while wearing woollen mittens. Repeated rubbing with snow made the soft mittens into stiff felt ones.

As an adult, I continue to work with hot and cold waters, searching for the best temperature, but now I try to speed up the felting process.  

 

LOVE WITH FELT
Wool has become my most beloved material, for its healing and protective power, but also because the working process touches my most feminine essence. Felting is an alkaline process. We need alkali in order the wool to felt. Fertiization of a woman requires the alkali surroundings of the vagina. Felting is like giving birth. It cannot be an accident that words in Finnish language EMÄ (mother, dam), EMÄntä (hostess, wife), EMÄtin (vagina) and EMÄs (alkaline) resemble one another.

THE MOTHER FELT AND THE BIRTH OF A NEW FELT
In 1992 I had the honoured and opportunity to teach the forgotten talent of making felt-bootsmaking in West-Mongolia. In return I learned the local nomadic life and the skill of making large yurt felts drawn by a horse. Mongolia has received a name in my stories, The land of Mother Felt. The nomads call an old “helping” felt mother, who gives birth to a new felt, a daughter. The Oldest women traditionally have the responsibility of laying the wool on mother felt. Nomads say women have natural magic talents. These talents ensure successful birth of the new felt. All families of the Village and all ages from grandparents to small kids take part in the felting process.

On the slopes of the Altai mountain I comprehended and found a familiar feminine word: EME. The meaning of eme in Mongolian is feminine, wife, midwife, medicine and herb. The vegetation on the mountain slopes was low and prickly; the air was a mixture of scents of strong herbs. You could see small wool flocks caught in thorns around. When I saw this, I understood that in the early days the loose wool flocks from wild sheep were gathered to be used as padding for the sleeping place in the yurt. Of course The First felt in the world was created with love-making!

THE MAGIC OF SHEEP – FELT AS SACRED SIGNIFICATION
My experience is that only the wool from a live sheep felts. Felt is the oldest ennobled substance and the “second skin” of the man. It is living substance giving spirit and life to all art representations. Just as a tattooed skin is alive (also ancient nomadic art), felted wool is alive. Both serve to bring together man, spirit, nature and journey. The felting process itself is part dance, part trance.

Domestic sheep were not treated as totem animals, but they are very valuable. Their wild ancestors are described in ancient Mongolian felt a lot; a wild sheep is one of the most frequently represented animal figure. Sheep is also the most eaten animal in various rituals. The appreciation of the sheep is high also still in the present Mongolia: out of ten matters which the Mongolians regarded as most important, sheep is the first and surely not because of its nutritive value. From the living wool that is walking along, man gets materials for sheds, yurt and clothing, art and ritual. At the same time the sheep carries in his back a living story and knowledge of the days of ancestors.

Wool for me is a living agent with its own memory and physics. Felting works as a receiver, a navel cord, between knowledge, thoughts and feelings and the surrounding world, between the present and the past. My work with felt is a research about connection and knowledge between natural science, mythology and a living metaphysics.

Tuula Nikulainen c 1992/2004/2007

Kohti Pesäpäiviä

Kohti pesäpäiviä!

Pesäpäivät! Kuulostaa lämpöisältä, emoisalta, kodikkaalta....olen kuullut 1800- luvulla eläneestä psykiatrista, joka laittoi mielenhäiriöiset potilaansa ensi töikseen rakentamaan pesän puuhun? Mielen eheytymisen merkiksi potilas, ihminen, laskeutui puusta alas...

Pesäpäivinä rakennamme puun, mutta harvoin pesää...Perinteinen joulupuu syntyy metsästä kaadetusta puusta, vaikka nyt on suunnaton kiire istuttaa lisää puita ja puita, hiilensitojia, rakentaa puusta pesiä, kerrospesiä, hiilinielutaloja, joiden katot ja seinustat kasvavat vehreää pensaikkoa, asfalttipihojen tilalle aurinkoa yhteyttävää hiilinielu-kasvimattoa....

....toiveita kansainvälisen ilmastokokouksen (Kööpenhamina) alla - en paljon pane toivoa kokoukselle, en uskalla.


Aurinkoäiti, Aurinkohirvi ja Aurinkopoika

Pesäpäivät? kysyi ystäväni. Kas kun aurinko jää talvipäivänseisauksena pesään eikä hievahda kolmeen päivään radallaan! Päivän pituus tai paremminkin lyhyys pysyy ennallaan auringon pesiessä puolivuotiskiertonsa toisessa päässä, tarttuakseen taas jouluna hirveä sarvista palatakseen radalleen. Tätä kolmen vuorokauden ajanjaksoa talvipäivän seisauksesta Jouluun on vanha kansa nimittänyt pesäpäiviksi - vastaava ajanjakso löytyy myös kesäpäivän seisauksesta Juhannukseen.

Kevätpuolen auringon saattaja on aurinkohirvi -tai peura, joka sarvissaan palauttaa päivänkierron ennalleen. Hevoset ovat olleet aurinkohirvien maallisia edustajia ja näin saaneet vauhdittaa päivän pitenemistä joulunajan kilpa-ajoissa sitten roomalaisten aurinkojuhlien... Auringon houkuttamiseksi, tai ehkä aurinkopeuran uuden auringon synnytyksen onnistumiseksi , on jouluna sytytetty tulia ja syöty uhriateria tallissa. Jouluna myös keväinen varsa tuotiin tupaan voimistavalle ja kasvun takaavalle aterialle ja varsan korkeus merkattiin porstuan ovenpieleen. Suomessa keski-aikaiset noituus-oikeudenkäynnit koskivatkin suurimmaksi osaksi näitä jouluisia syömärituaaleja tallin puolella.

Ruotsinvallan aikaiset paperit ja lakisäädökset kertovat myös suomalaisten kesyttäneen ja ratsastaneen hirvellä, tosin asiakirjatietojen mukaan ei niin jalojen tarkoitusperien ajamina. Elias Lönnrot rinnastaa myös hirven ja hevosen Kalevalan kosiorunossa: miehen on ensin hirvi hiihdettävä ja hepo suitsittava. Hirvet ja peurat sekoittuvat eri tarinaperinteissä. Todennäköisesti aurinkohirvi on lajilleen peura, sillä myös naaraspeura kantaa sarvia - ja aurinkopeura on ikäänkuin uuden auringon synnyttäjä. Itäisten kielisukukansojemme folklore ja muinaiset pronssikorut sisältävät runsaasti kuvauksia hevos- ja peuramytologian kiinnittymisestä aurinkoon. Naisten haudoista löydetyt valukauhat ja upokkaat kertovat siitä, että naiset ovat todennäköisesti myös valaneet aurinkopeuraa esittävät korut.

Au Rinko ja Kultaiset vuoret

Länsi-Mongolian paimentolaiset Altai vuorten kupeessa kertoivat allekirjoittaneelle 90-luvun alussa pelkäävänsä kiinalaisten valloitusta, sillä Altai-vuoret ovat täynnä kultaa. Pelko kiinalaisten tulemisesta oli väärä, mutta monikansalliset kaivosyhtiöt ovat valloittaneet  Altai-vuorten rinteet kullan, malmin ja uraanin etsintään...

Altai vuorten ylätasankoja 2700 vuotta sitten laidunmainaan pitäneet skyytit ovat pukeneet osan hevosistaan hautojen lepoon huovasta valmistettuihin peuransarviin. Hevosten valjaiden yksityiskohdat, soljet sekä remminjakajat ovat pieniä lehtikullattuja hirviä. Ehkä näin on uskottu palautettavan hevoset takaisin hirvimaailman taivaallisiin tehtäviin päivänkierron ja elonpyörän vartijoiksi. Pazyryk-kulttuuriin (n. 700-400 e.a.) kuuluvat semi-nomadit hautasivat tietäjänsä, shamaaninsa ja muun ylhäisönsä palsamoituina sekä hyvin varusteltuina tilaviin puusta rakennettuihin kurgaaneihin. Vainajat saivat mukaansa valjakollisen, eli neljästä kuuteen vetohevosta, aurinkopeuravaljaineen kuoleman jälkeiselle matkalleen "auringon tuolle puolen". Mielenkiintoinen palsamointiin liittyvä yksityiskohta on naisten ompelu hevosenjouhilla ja miesten hamppulangalla. Naiset synnyttäjinä on liitetty aurinkoon, aurinkopeuran ja auringon elämää synnyttäviin voimiin. Mahdollisesti naisten hevosenkesytys- ja käsittelytaidot ovat vahvistaneet tätä yhteyttä. Ei siis ihme että myös kristillisessä maailmassa, jonka uskonnon alkujuuret ulottuvat paimentolaisten maailmankuvaan, äiti Maria synnytti poikansa hevostallissa. Molemmat, sekä äiti ja poika ovat sittemmin saaneet auringonkehrän päänsä ympärille. Auringonkierron ja pesäpäivän vaikutus on siirtynyt myös pääsiäisen mytologiaan, jossa aurinkoäidin poika syntyy kuolleista kolmantena päivänä.