Erakko-hotellit

Paljasjalkapolku. Ympäristötaidenäyttely 2013. Korppoo.

Erakko-hotellit

Erakkomehiläisille 7 huoneistoa mukavuuksineen: aamuaurinkoon suunnatut oviaukot, pitkät puhtaat käytävät ja turvallinen ympäristö.

Erakkomehiläinen (engl.  Solitary bee)

Erakkomehiläiset ovat villejä mesipistiäisiä, joiden naaras rakentaa pesän yksin ilman lajitovereidensa apua. Erakkomehiläiset elävät yksin tai pienissä yhdyskunnissa, mutta vailla samanlaista sosiaalista luonnetta kuin tarhamehiläiset ja kimalaiset. Erakkomehiläisillä ei ole työläisiä, vain koiraita ja naaraita. Erakkomehiläisemot kasvattavat jälkikasvunsa pesäkoloissa, jotka ne tekevät, lajista riippuen, maahan tai pieneen reikään puussa. Emo täyttää pesän siitepölyllä ja medellä. 

Mesipistiäiset ovat tärkeimpiä kasvien pölyttäjiä

Kolopesivien mesipistiäisten asuntopula on pahentunut maaseudun muutoksessa. Metsänhoito on siivonnut lahopuut ja muokannut metsäpohjan, avonaiset laidunniityt ovat kasvaneet umpeen, puistot ja pihat ovat siistillä nurmikolla, hirsirakentaminen on vähentynyt ja puuaitojen tilalla on betonia ja metallia. Kovakuoriaisten puuhun tekemiin reikiin pesimään tottuneet erakkomehiläiset pölyttävät kukkia ja puutarhamarjoja, sekä monia maatalouden viljelykasveja, kuten rypsiä ja hernekasveja. Erakkomehiläiset keräävät siitepölyä tarhamehiläisen tavoin vasuihinsa tai takaruumiinsa runsaisiin karvoihin. Ne ovat meille hyvin arvokkaita pölyttäjiä. Meidän terveellinen ja monipuolinen ravinto on suorastaan riippuvainen erakkomehiläisten tarjoamista pölytyspalveluista.

Tutkittu juttu: yksi ainoa muurarimehiläinen saattaa pölyttää yhtä monta kukkaa kuin 80-300 tarhamehiläistä! Villien mesipistiäisten pesimäpaikat ovat nyt vähissä ja olen tehnyt Erakkojen hotellit -teoksen tähän tarpeeseen. Mm. muurari- ja lehdenleikkaajamehiläiset arvostavat hotellimajoitusta!

Kyse on kuitenkin suuremmasta kokonaisuudesta kuin vain ihmisen ravinnosta. Erakkomehiläisten pesissä loisivat monet muut hyönteiset, kuten toukojäärä tai villakärpänen. Pölyttäjähyönteiset vaikuttavat välillisesti myös lintujen ja muiden eläinten ravinnonsaantiin pölyttymisen kautta muodostuvien siementen muodossa. Hyönteiset ovat olennainen osa luonnon monimuotoisuutta. Ne ovat monien lajien tärkeitä ravintolähteitä, niin loisten kuin petojen. Hyönteiset ja muut selkärangattomat muodostavat kasvien ohella ravintoverkoston perustan, jonka heikkeneminen vaikuttaa ennalta-arvaamattomasti luonnon tasapainoon.

Erakkomehiläisille pesiä

Valmistan Paljasjalkapolku-ympäristötaidenäyttelyyn teoskokonaisuuden mesipistiäisen pesistä. Mesipistiäisten habitaatit ovat hävinneet maaseudun muutoksen myötä ja monet lajit ovat uhanalaisia tai vaarantuneita. Mesipistiäiset ovat tärkeitä pölyttäjiä. Erakkopistiäiset ovat villejä mesipistiäisiä.

Myrkkypistiäisiä!
Erakkomehiläiset, niinkuin tarhamehiläisetkin kuuluvat myrkkypistiäisiin. Rauhallinen yhteiselo näiden pelottavien pörriäisten kanssa on mahdollista. Villimehiläisillä on kyllä pistin, mutta se on niin heikosti kehittynyt, ettei se kykene läpäisemään ihmisen ihoa. Sitä paitsi nämä hyönteiset ovat hyvin rauhallisia, minkä vuoksi niiden toimia on erittäin helppoa seurata -pysyt vain itse rauhallisena!


Lehdenleikkajamehiläinen
Kiinnostukseni mesipistiäisiä kohtaan heräsi joitain vuosia sitten - sattumalta. Meillä oli penkkeinä pihakeittiön ympärillä suuret pajun rungot. Istuimme rungoilla, minä vihanneksia tulella käännellen, kun huomasimme lasten kanssa, että jalkoväleissämme oli liikettä: siellä lenteli pörriäisiä, jonkinsortin amppareita eli myrkkypistiäisiä “varmaan”. Lapset olivat oppineet olemaan rauhallisesti tavallisten myrkkypistiäisten eli ampiaisten (ampiaiset eivät ole mesipistiäisiä, vaan petoja) kanssa, joten kumarruimme tarkastelemaan tarkemmin mitä haarojen välissä tapahtui. Tosiaankin: runkoon oli tullut pienen pieniä reikiä, halkaisijaltaan noin 4-5 mm. Pörriäiset ilmiselvästi pitivät reikiä pesinään. Päätimme seurata tilannetta ja jatkoimme penkkien käyttöä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Myrkkypistiäiset eivät välittäneet meistä, vaan jatkoivat lentojaan. Jonkin ajan kuluttua huomasimme, että reiät oli peitetty vihreällä... Tutkimme reikiä ja selvisi, että rei´issä oli pieniä lehtien paloja, jotka oli leikattu pienen pienillä otuksen hampailla tarkalleen pesäreiän kokoisiksi! Olimme haltioissamme! Joka reiän suulla oli paksu nippu näitä taidokkaita lehtileikkeleitä! Näimme myös, miten mehiläiset kantoivat pyörylöitä pesiinsä ja asettelivat ne huolellisesti suuaukolle. Ilmeisesti sisällä onkalon perällä oli lapsosia.

Vanhassa pajunrungossa asui ahkera pölyttäjä Megachile rotundata eli lehdenleikkaajamehiläinen.

Pesiä valmistuu:

Erakko-hotelli?

RAVINTOKETJUISSA - FOOD CHAINS

http://halikonlahtigreenart.blogspot.com/

Halikonlahti Green Art III

Ravintoketjuissa - Food Chains

Näyttely käsittelee ruokaan ja maankäyttöön liittyvää politiikkaa, ravintoketjuja, energiaa ja jätteitä. Sen lähtökohtana on ekologia. Halikonlahti Green Art on viime vuosien aikana käynnistänyt lähialueella prosesseja, joissa Salon taidemuseoon ja ympäristöön on luotu uusia teoksia paikallisten osaajien osallistumisen kautta. Ravintoketjuissa-näyttelyyn on kasvanut taideteoksia, joista useissa ympäristömme elävät prosessit ovat vahvasti läsnä.

Yleisö pääsee osaksi ravinnon ja energian taiteellista kiertokulkua leipomalla, sähköistämällä syksyn marjasatoa ja nauttimalla Ketjukahvilan antimia. Kaikki ravintoketjun osaset; tuottajat, hajoittajat ja kuluttajat ovat jollain tavoin osallistuneet näyttelyn rakentamiseen ja sen lopulliseen muotoon. Myös näyttelyn huonekalut kiertävät. Näin vältetään näyttelyrakentamisen aiheuttama aineen kierron pysähtyminen ja varastoiminen.

Ravintoketjuja kuvaavissa malleissa ihminen piirretään ketjun huipulle, mutta todellisuudessa huippua ei ole, sillä kaikki kiertää. Varsinainen huipun muodostavat ihmisen toiminnan seurauksena syntyneet jätevuoret ja hajoamattomien ja myrkyllisten yhdisteiden kertymät, jotka aiheuttavat sairautta, hedelmättömyyttä, elinkelvottomia alueita. Ikiaikainen, jokaisen huulilla käynyt sanonta “minkä taaksensa jättää sen edestänsä löytää” konkretisoituu parhaillaan ravintoverkostoissa. Verkostoon on syntynyt vaurioita, joissa prosessit jatkuvat, mutta joita ihmisaistit eivät enää erota kierron pituuden muuttuessa tuhansiksi, jopa miljooniksi vuosiksi.

Ravintoketjuissa-näyttely piirtää näkymätöntä näkyväksi, herättää aistit ja rohkaisee muutokseen. Muutoksen siemenet kylvetään lähiympäristöön ja siksi näyttelyn Ketjukahvilaan on perustettu siemenpankki, jonne yleisön toivotaan tuovan paikallisia siemeniä talletettavaksi ja kylvettäväksi tulevia vuosia varten.


Ravintoketju on yksinkertaistettu kuva aineen ja energian kulusta maapallollamme, jossa eliöt, maapallon asukkaat, on jaettu tuottajiin, hajottajiin ja kuluttajiin. Tuottajat mahdollistavat elämämme yhteyttämällä auringonvalon avulla hiilidioksidia ja vettä synnyttäen elämälle eväitä: happea ja ravintoa. Todellisuudessa kuulumme moniulotteiseen verkostoon, jossa oma ravintoketjumme on täysin riippuvainen monista eliöistä, hyönteisistä, madoista, pölyttäjistä, lahottajista, bakteereista... Kaikki verkostoon osallistujat asuvat kodeissa, kreikaksi “oikos” josta ympäristön moninaisia suhteita tutkiva tiede ekologia on saanut nimensä: “kodin tähden, kodin oppi”.
Ulla ja Tuula syyskuussa 2011

Lunch with Cows , videolink : Lounas lehmien kanssa, Kultivator 

Ympäristö-lehti (n:o 5): Taideteos voi tehdä hyvää ympäristölle

Veden taika - The Magic of Water

Aivan kohta voit saada käteesi kirjan

Ympäristötaideteko, kelluva biopuhdistamo ja lintusaari

Veden taika

Jackie Brooknerin suunnittelema ympäristötaideteos

toim. Tuula Nikulainen

Aurinkoinen  tulevaisuus ry 

Vedentaika blogi tässä!

 

Metsäpuhetta ja poimintoja "Metsänhoidollisia toimenpiteitä" kirjasta

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo: Metsänhoidollisia toimenpiteitä. 200 s. Hiilinielu tuotanto ja Miellotar 2009.




Metsäpuhetta.
Metsäpuhe kätkee metsien menetyksestä koituneen suuren surun.



"Miksi puu ei kulje?" -lause on uutisvirrasta napattua metsäpuhetta. Milloin metsäpuhe ja -uutisointi kääntyy: "Metsä kasvaa ja monimuotoistuu, hiilinielumme toimii ja voi hyvin"? Perinteisen metsäpuheen rinnalle on noussut myös uutinen: vapaaehtoinen metsänsuojelu on lisääntynyt. Onko metsänomistajilla meneillään sukupolven vai -puolenvaihdos, vai onko hätä ilmastonmuutoksesta palauttamassa metsää teollisuuden raaka-ainevarastosta takaisin osaksi luonnon monimuotoisia äidin kasvoja? Onko yleisön kasvava ymmärrys ekologisista lainalaisuuksista nostamassa metsänhoidon osaksi ilmaston suojelua? Oman sysäyksen orastavaan muutokseen on antanut valokuva-taiteilijoiden Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon toista kymmentä vuotta jatkunut tutkimus metsiemme parissa.

Ritva ja Sanni tulivat tunnetuksi suomalaista metsämytologiaa kuvaavasta teoksestaan Puiden kansa (1997). Kirjaa tehdessään taiteilijat kulkivat Suomea ristiin rastiin etsien kuvauskohteiksi suomalaista metsäkansaa ja metsäistä sielunmaisemaa. He yllättyivät metsätaloutemme totaalisuudesta. Järjestelmällinen matka syrjäseuduille oli hämmentävän samankaltainen kuin aarniometsiä biologian ja biodiversiteetin näkökulmasta etsineiden metsäaktivistien ja inventoijien kokemus ja kartoitukset viime vuosikymmeniltä.


" Niin kuin bakteeri levittäytyi tieverkosto kankaille..."

Nyt syksyllä julkaistun kirjan runsas kuvitus näyttää maailman tiheimmin rakennetun metsäautotieverkoston silmukoihin kuristuneen metsäluontomme ahdingon. Lentokoneesta otetuista kuvista entiset metsäalueet levittäytyvät raadollisina kuva-aukeina: silmänkantamattomiin lohduttoman pirstaleista mosaiikkia ja paljaita aukkohakkuita, joissa siellä täällä kyntövakojen välissä huojuvia oksansa menettäneitä keloja. Taiteilijat paljastavat kirjassaan hämmästyttäviä tilastoja: metsäautotiet levittäytyvät keskimäärin 800 metrin välein Suomen kartalla. Teos käy huolella läpi metsiemme hyötykäytön historiaa ja menetelmiä jatkaen näin Puiden kansasta alkanutta suurta metsätarinaa kohti nykypäivää. Mielenkiintoista on se miten kirja avaa metsään liittyvää retoriikka ja metsäpuheen valtaa: "oikea retoriikka saa kovakouraisen luonnon hyväksikäytön kuulostamaan hienostuneen vastuuntuntoiselta ja hälventää huolet". Kirjaa on vaikea lokeroida: se on upea, tosin ei kaunisteleva luontokuvakirja, tutkimus ja julistus, se on myös oiva opus metsänhoidon sanastoon. Puheesta nousee kuvien rinnalle kirjan toinen vahva sisältö.

Metsänhoidollisia toimenpiteitä -kirjan valokuvissa esiintyvillä metsillä on kansallinen FFCS-sertifikaatti (Finnish Forest Certificatin System). Voi vain toivoa että kirja pääsee pikaisesti käännettynä kansainväliseen levitykseen. Osa kuvista oli esillä Salon taidemuseossa Halikonlahti Green Art-näyttelyssä vuonna 2008. Tuolloin tekijät kertovat kuvaushankkeensa lähtökohdista näin:

"Useimmiten, jos lähdemme jonnekin – jonnekin omimpaamme – lähdemme metsään. Ilman metsää eksymme. Viime vuosikymmenellä teimme matkan vanhaan perinteeseemme ja mytologiaan, joka sitoi ihmisen kohtalon puihin ja ympäröivään metsään, silloin kun se vielä oli rajaton ja kaikkialle ulottuva. Nyt olemme syventyneet tämän päivän metsäsuhteeseen ja –maisemaan. Tehdessämme tätä uutta työtä, on kuin olisimme ajaneet takaa sateenkaaren päätä. Metsä pakenee edellämme ja näyttää aina siintävän vain jossakin horisontissa."


Metsäteollisuuden mene(s)tystarina

Suomalaisen metsäteollisuuden menestys on ollut osa suomalaista imagoa, mutta sen kääntöpuoli on kätkenyt monta tragediaa, joista puhuminen on ollut tuomittavaa ja häpeällistä. Ritvan ja Sepon työ paljastaa armotta metsän menetystarinan surulliset kasvot metsänlaitojen asukkaiden sanoin. Teoksessa puhuvat ihmiset, joiden elämän tehometsätalouden aiheuttama luonnontuho ja maiseman muutos on järkyttänyt. Lehti-ilmoituksella taiteilijat kutsuivat ihmisiä kertomaan metsän menetyksen kokemuksistaan. Tarinat ovat riipaisevaa luettavaa.

Sana ”metsä” tarkoitti joskus rajaa, reunaa, äärtä, jonka takaa alkoi suunnaton toinen valtakunta. Montako puuta nykyisessä kielessämme ja maisemassamme muodostaa metsän?  Ritva ja Sanni kysyvät.  Nyt 50-vuotta kestänyt tehometsätalous on mullistanut niin suomalaisen metsäluonnon kuin luontosuhteenkin. Metsän ääretön valtakunta on kutistunut muutamassa minuutissa läpikäveltäviksi metsäsirpaleiksi. Sanasto on vaihtunut hyötysuhdetta korostavaan kieleen, jossa ikimetsä on yli-ikäinen, vajatuottoinen, läpipääsemätön ryteikkö, aukkohakkuu metsän uudistamista ja myrkkyjen kylväminen kasvinsuojelua. Enää vain runolliset paikannimet muistuttavat menneestä: Kelokkoaho, Yölamminsuo, Sammalharju. Taiteilijat alkoivatkin nimetä metsiä uudelleen: Yksipuinen, Syvienojienpusikko, Mössösuonkannokko tai Aurausvaara.

"Pikkuhiljaa (metsä) hiipuu taka-alalle vähämerkityksellisten asioiden joukkoon, eikä enää synny edes mielikuvia siitä millaista olisi olla metsässä, syvällä, niin että se vavahduttaisi."

Tuula Nikulainen (julkaistu Salon Seudun Sanomissa)

Suojele metsää  ostamalla sitä:
Ikimetsän ystävät ja luonnonperintösäätiö